Elämää pienten kanssa

Muistan jo esikoisen olessa vauva huomanneeni, että äitiys on täynnä syyllisyyttä. Syyllisyyttä ihan kaikesta… siitä, ettei tee asioista tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin. Toisen lapsen kohdalla luulisi jo tunteen hieman helpottaneen, mutta vauvan tultua kuvioihin mukaan tulee ihan uusia tunteita. 

Ensimmäiset kaksi viikkoa kahden lapsen äitinä olivat tähän astisen elämäni rankimmat ja sekavimmimmat. Tuntui siltä, että kaikki kaatui päälle ja iltaisin halusin vain itkeä ja useimpina iltoina tenkin niin. Itkin sitä, etten pystynyt jakamaan huomiotani molemmille tasaisesti ja ,että olen pilannut meidän kaikkien elämän. Ihanat hormonit!!! Taapero oli pahalla tuulella ja selkeästi mustasukkainen. Vauva itki, koska no vastasyntyneet tekee niin. Olin aidosti huolissani siitä, että Tyytelöstä (beibi) ei tule isona täyspäinen ihminen koska hän ei ole saanut rakkautta ja läheisyyttä tarpeeksi vauvana eikä siksi kykene aikuisena muodostamaan kiintymyssuhteita. Samalla on myös huolissani ja koin syyllisyyttä siistä, että olen pilannut Poikasen (taapero) elämän ja ,että hänestä tulee ikuisesti katkera ja vinoutunut aikuinen koska joutui opetella jakamaan. Valideja huolia toki…Niinpä itkin mieheni olkaa vasten useampana iltana kun lapset, tai ainakin toinen heistä oli saatu nukkumaan.

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin tämä kuulostaa aivan hullulta, mutta silloin (ja tunnistan toki tuon tunteen edelleen) pelko oli todellinen. En todellaakaan allekirjoita sanontaa: ”kyllä se toinen lapsi menee siinä sivussa”. Ei mene, arki kahden lapsen kanssa on välillä tosi vaikeaa. Varsinkin jos toisella on vahvasti uhmaikä meneillään. Nykyisin varmaan kuuluisi vissiin sanoa ”tahtoikä”, mutta meillä ainakin asustaa uhmaikäinen kaksi vuotias. 

Miksi sitten en makaa syyllisyyteni musertamana myttynä nurkassa itkemässä kun Poikanen piirtää liiduilla seinään? Vastaus ainakin omalla kohdalla on, että aika helpotti. Jotenkin sitä vain oppii luovimaan ja sopeutuu siihen, että oma huomio ja aika on pakko jakaa. Molemmat sekä poikanen, että Tyytelö joutuvat joskus odottamaan ja vastavuoroisesti saavat vanhempien jakautumattoman huomion vuorotellen. Rutiinit arjessa ja vapaalla helpottavat elämää huomattavasti. Toki välillä on niitä päiviä, että kaikki tuntuu kaatuvan niskaan, olen ymmärtänyt, että tämän kuuluu olennaisesti lapsiperheen arkeen. 

Alun järkytyksen jälkeen myös lapset tuntuvat sopeutuneen siihen, että heitä on kaksi ja lause: ”ei taapero muista pitkään olleensa joskus ainoa lapsi”-tuntuu viimein käyneen toteen. Siinä meni kyllä vähän pidempään kuin kuvittelin, mutta se tuntuu viimein tapahtuneen. Toki Poikanen on toisinaan mustasukkainen ja kiukuttelee, mutta hän myös on täysin eritavalla kiinnostunut siskostaan ja tuntuu myös olevan iloinen ja ylpeä uudesta tärkestä roolistaan.Syyllisyyden tunne ei ole pysyvästi kadonnut minnekkään eikä varmaan koskaan katoakkaan. Se on onneksi kyllä helpottanut ja sen kanssa voin ehkä oppia elämään.