Maanantai…

Pitkästä aikaa tämä aamupäivä on tuntunut ihan loputtomalta, en muista, että meillä olisi ollut tällaista aamua jolloin poikasen kanssa saa vääntää ihan jokaisesta asiasta maan ja taivaan välillä.

Meillä on kotipäivinä maanantai sekä perjantai ja välillä kyllä tuntuu, että neljä päivää putkeen ilman päiväkotia on meille kaikille liikaa. Poikanen kyselee yleensä viimeistään sunnuntai aamuna, että milloin pääsee päiväkotiin. Täytynee siis harkita vakavasti rytmin muuttamista, koen vain itse että on selkeämpää olla vapaalla ja sitten päiväkodissa, eikä mitään yhden päivän vapaita, mutta toki itsellekkin alkaa käymään rankaksi kun on taattua kiukuttelua luvassa.

Juuri eilen pääsikin sanomaan, että yllättävän tasaista ollut viime päivinä. Pitikin mennä avaamaan suu… Tottakai pientä kiukuttelua on aina, mutta koen että ollaan opittu elämään sen kanssa ihan kivasti. Se nyt kuitenkin olennaisesti kuuluu tuohon uhmaikään. Vauhtia on siis tänään riittänyt vaikka muille jakaa…On mätkitty siskoa, levitetty kaikki lelut pitkin, heitelty ja paiskottu tavaroita, sotkettu ruualla, itketty ja huudettu (sekä äiti, että lapset), heittäydytty lattialle kun pitäisi pukea ulkovaatteet ja kaiken tämän lomassa suu käy lakkaamatta. 

Noh ollaan me myös jossain onnistuttu: kakka ja pissa tuli (tänään) pottaan, siskoa maltettiin pitää nätisti sylissä ja pihalla sai silittää kilttiä Tuhve koiraa. Niin ja hienosti osattiin myös piirtää äidin naamaan ja käteen mustekynällä, kun se hetkeksi torkahti junaleikin lomassa.

Lopulta sainoisin et ihan 50/60 onnistuminen, hyvä äiti!