Bukit Gasing

Tänään käytiin reippailemassa Bukit Gasingissa eli  vapaasti suomennettuna Gasingin kukkulalla. Olemme kaivanneet viikonloppuihimme keskuspuisto-/Luukki-tyyppistä paikkaa, jossa voisi reippailla ja lenkkeillä lasten kanssa. FRIM on kiva, mutta ajattelimme että olisi kiva tutustua myös muihin paikkoihin tässä lähiympäristössä. Käytimmekin perjantaisen pubi-illan hyväksi, ja kyselimme muilta suomalaisilta hyvistä päiväretkipaikoista. 

Bukit Gasing sijaitsee Kuala Lumpurin ja Petaling Jayan rajoilla, eli ei ollenkaan kaukana keskustasta. Latasimme siis aamulla repun täyteen juomaa ja hyttysmyrkkyjä, ja hurautimme taksilla kyseiselle alueelle. En tiedä, onko metsäpoluille virallista alkua jossain, meidän taksi vain jätti meidät tien laitaan ja sanoi, että tästä näitä polkuja lähtee kun vähän etsitte. Hyvin löysimmekin metsäpolut ja niin pikku patikkaretkemme saattoi alkaa.

Päätimme jättää kameran kotiin, joten näpsin muutamia kuvia kännykällä paikasta (edit, nyt kyllä vähän harmittaa. Aika hämäriä kuvia nämä ovat, nyyh. Pitäisiköhän oikeasti panostaa pieneen pokkariin, siinä ei olisi niin paljoa roudattavaa..). Polut olivat aika ajoin hieman vaikeakulkuisia, ja kerran jouduimme kääntymään takaisin polun noustessa liian jyrkästi ylöspäin. Jälleen kerran nuorimmaisemme kulki Manducassa ja esikoinen käveli aika reippaasti, ainahan sitä jonkin verran mutinoita joutuu kuuntelemaan näillä kävelyretkillä. Kaikenkaikkiaan kävelimme reilut kolme kilometriä, mikä ei matkana ole mitenkään huima, mutta polut olivat sen verran vaikeakulkuisia esikoiselle, ja nousuja ja laskujakin oli sen verran, että matkanteko ei ollut kovin nopeaa.

 

Metsässä näimme apinoita, monia eri lintuja, oravia, erikokoisia muurahaisia ja perhosia.

Välillä polut levenivät ja kulku oli helppoa. Yksin ei metsässä oltu, mutta sopivan yksin kuitenkin. 

Jyrkähköt rappuset veivät kukkulan laelle, jonka päällä nökötti vielä näkötorni. Hienoa ja rehevää metsää näkyi ympäristössä, pystyi ihan unohtamaan että ollaan ihan kaupungin keskellä.

 

Oli retki mikä hyvänsä, eväät on syytä olla kunnossa, varsinkin kun on lapsia mukana. Meillä kulkee repussa yleensä jokaiselle oma vesipullo, lapsille pillimehut, aikuisille 100plussaa (isotoninen juoma), ja ruokapuolelta rusinoita ja keksejä. Eväiden avulla saa sekä lahjottua lapsia vielä jaksamaan eteenpäin, sekä myös oikeasti niistä saa energiaa jaksaa eteenpäin. Juomataukoja saa pitääkin aika usein, vettä ei voi olla liikaa matkassa mukana. 

Myös jalkineet on syytä olla kunnossa. Näillä poluilla oli paljon lehtiä maassa, sekä muutenkin jyrkissä kohdissa hiekka luisti jalkojen alla. Viimeksi olin sellaisissa tossukoissa liikenteessä, onneksi nyt laitoin kunnon lenkkarit jalkaan. 

Meidän matkaoppaan ”Kuinka kulkea viidakossa” -osiossa on muistutus siitä, että aina kannattaa katsoa mistä ottaa kiinni. Tämä on ihan totta (vaikkei me edes missään oikeassa viidakossa vielä olla oltu). Monesti olen meinannut laittaa kourani muurahaiskuhinaan, ja myös tällainen piikikäs oksa voi yllättää horjahtajan.

Lopulta putkahdimme metsästä ulos johonkin ihmeelliselle hiekkakentälle, jonka takana näkyi kerrostaloja. Päättelimme, että sinne saisimme varmasti taksin tilattua, joten lähdimme tarpomaan talojen suuntaan. Hieman kyllä arvelutti tämä reittivalinta, kuljimme nimittäin jonkin hökkelikylän läpi, jonka liepeillä hengaili kaukaa katsottuna hieman epämääräistä porukkaa. Hetken mietin, että olikohan tämä hyvä ajatus, koska en ole yhtään perehtynyt näihin alueisiin täällä, jos täällä on jokin paikka johon ei länsimaalaisena ole syytä astua. Lähemmäksi tultuamme kuitenkin huomasimme, että ihan tavallisia nauravaisia malesialaisia talojen liepeillä hengailikin, joten turhaan pelkäsin. Tämä oli ensimmäinen hökkelikylä, jonka täällä näin. Autenttisuutta lisäsi tässä seikkailuissa vielä se, että hiekkakentän takana olevalta kukkulalta nousi kamalat savut ja kuului ihmeellistä musiikkia ja mölyä, aivan kuin siellä olisi ollut menossa jotkut uhrimenot. Kyllähän tässä väkisinkin mieleen tulee, että asutaan hieman norsunluutornissa täällä keskustassa, aika kaukana tavallisten malesialaisten arjesta..  

Eksyinpäs nyt taas vähän aiheesta. Takaisin siis puistoon. Olen tosi iloinen, että löysimme tämän paikan. Tai eihän se sattumaa ollut, onneksi täällä on ihmisiä, keneltä kysellä ja keneltä saa apua. Se onkin yksi syy, miksi tämä blogini on julkinen. Jos tänne blogiin joskus joku KL:ään muuttava eksyy, toivottavasti nämä postaukset auttavat löytämään uusia paikkoja ja retkikohteita kaupungista. Jatkossakin siis retkipostauksia seuraa…

Kuulemisiin!