The heat is on!
”Uuma, uuma” kuuluivat 1,5 vuotiaan tyttäreni sanat, kun astuimme ulos ilmastoidulta lentokentältä Malesian aamuun. Yhdyin kyllä täysin tyttäreni tunteeseen, kuin olisi hiipuvaan saunaan astunut. En ole ikinä kokenut vastaavaa kuumuutta ja kosteutta, ja hauska oli huomata miten lapsetkin siihen reagoivat heti. Olo oli epätodellinen, oliko tämä minun elämäni? Mitä minä täällä teinkään, olenko todella muuttamassa tähän maahan? Hiki alkoi virrata saman tien, päällä oli vielä lentomatkan jäljiltä ohut neuletakki, lapsilla hupparit ja pitkät housut. Kummasti maa keikkui jalkojen alla, olikohan pääni pehmennyt täysin viimeisten 20 tunnin aikana, jotka matkamme kesti? Sinällään lentomatkasta ei ole kyllä valittamista, päinvastoin, kaikki meni täysin yli odotusten. Olinhan varautunut täyteen katastrofiin, lentoseuralaisina kun olivat nämä 1,5v ja 3,5v lapsoset. Mutta eipä huolta, riittävä määrä evästä ja iso pino erilaista tekemistä takasivat rauhallisen matkan ilman suurimpia riehumisia tai kiukkuja. Puuhakirjat ovat esikoisemme suurinta hupia tällä hetkellä, joten niissä riitti tekemistä. Ja ehdin itsekin katsomaan Mandela-leffan, siis sen jossa pääosaa esittää hottis Stringer Bell eli oikealta nimeltään Idris Elba! 😉
Vihdoin kaikki viisi matkalaukkuamme, rinkka, kaksi reppua ja neljä lennosta väsynyttä matkustajaa saatiin ahdettua taksiin, ja matka kohti hotellia saattoi alkaa. Enimmät vaatteet heitettiin käsilaukkuun, mutta taksin ilmastoinnin puhaltaessa kylmää ilmaa niskaan, kaiveltiin niitä sieltä pian peitoiksi. Tämä onkin osoittautunut perheemme kannalta nyt aluksi oikeaksi dilemmaksi, kuinka pärjätä tämän kostean kuumuuden ja jäätävän ilmastoinnin yhdistelmässä? Nyt kuusi päivää Malesiassa oltuamme olemmekin kaikki hankkineet itsellemme rouhean yskän, vuotavat nenät ja kutisevan kurkun. Asiaa ei kyllä helpota yhtään hotellihuoneemme kokolattiamatto, jollaiseen emme myöskään ole tottuneet. Yöllä ilmastoinnin ollessa päällä (pienimmällä!) kalisevin hampain nukumme peittojen alla, tai ilmastoinnin ollessa pois päältä pyörimme kosteissa lakanoissa hikisinä. Vaikeaa. Ehkä tämä hieman helpottaa, kunhan pääsemme muuttamaan omaan kotiin viikon päästä ja löydämme hyvän balanssin ilmastoinnin kanssa.
Vaikea kuvailla tätä ensimmäistä viikkoa täällä uudessa kotimaassamme. Se on sisältänyt suurimmaksi osaksi perusarkea, sitä mitä lapsiperhe-elämä Suomessakin on: loputonta ruuan laittamista (tosin on tässä syöty ulkonakin, tiistaina koko porukka ruokittiin 7 eurolla!), pyykkivuorien kasautumista (tähän löydettiin eilen ratkaisu: hotellissa tosiaan on itsepalvelupesula, muuten pesettäminen on aika suolaisen hintaista), lasten kanssa leikkimistä, uhmakohtauksia jne.
Mutta onhan Malesiakin tuonut tähän arkeen oman lisänsä. Kuumuutta piisaa, on uitu joka päivä, ja heti alkajaisiksi käytiin tutustumassa KLCC-puistoon ja siellä olevaan leikkipuistoon. Leikkipuisto oli todellakin lasten mieleen, tosin hieman kyllä arveluttaa sen koko ja lasten määrä. Nämä meidän tyypit kun ovat tottuneet Suomen leikkipuistomeininkiin, toinen painelee toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Pitää kehittää tähän joku systeemi, nyt meitä ainakin tarvittiin kaksi aikuista pitämään lapset löydössä. Sunnuntaina käytiin katsastamassa KL:n akvaario, Aquaria, joka oli etenkin esikoisemme mieleen – olihan hän odottanut tätä visiittiä jo monta viikkoa ennen lähtöä. Hait olivat erityisesti kiinnostavia, mutta niiden lisäksi akvaariossa oli monia eri lajeja eri puolilta maailmaa. Jos siis joskus eksyt lasten kanssa Kuala Lumpuriin, suosittelen lämpimästi visiittiä Aquariaan.
Tämä oli nyt tän blogin avauspostaus. :) Tarkoitukseni oli aloittaa blogi heti komennuspäätöksen varmistuttua, mutta kuten aina, arki ja työt veivät mennessään ja blogin korkkaus antoi odottaa itseään näin kauan. Valokuvia sain tänne nämä muutaman onnettoman kännykällä räpsäistyn, ja nekin aivan miten sattuu. Liittäessäni kuvat tänne, onnistuin hävittämään puolet tekstistä, enkä saanut sitä enää palautettuakaan. En myöskään osannut lisätä näihin kuvatekstejä, mutta kuvat puhukoot puolestaan. Tuo ei niin hääppöinen maisema on siis näkymä hotellihuoneemme ikkunasta, keskustasta poispäin. Voisi olla huonomminkin, monet rakennukset on rakennettu aivan vieri viereen, joten noiden kukkuloiden sijasta saattaisimme olla pakotettuja tuijottamaan vastapäisen talon seiniä ja sen asukkaita.
Ulkona alkoikin juuri hurja ukkonen (ja koska tämän kirjoituksen kirjoittaminen kesti monta tuntia lasten kanssa – taisi jäädä viimeiseksi päiväsaikaan kirjoitetuksi jutuksi – ukkonen loppui jo tunteja sitten ja nyt ikkunasta jo näkyykin hämärtyvä ilta). Toivottavasti pian saan taas päivitettyä kuulumisiamme tänne blogiinkin! Kuulemisiin siis!