Guess who’s back?
Hiphei ja terveisiä Malesiasta! Kahdeksan viikkoa Suomessa lennähtivät kuin siivillä ja voin kyllä valehtelematta sanoa suoraan sydämestäni, että kulunut kesä oli ehkä elämäni paras kesä, tai ainakin ehdottomasti jaetulla ykkössijalla. Ihana Suomi, ihanat perheet, ihanat ystävät! Olen niin kiitollinen kaikesta mitä minulla ja meillä on Suomessa, ei riitä sanat kuvaamaan sitä tunnetta. Ja eihän sitä sitten voinut tietenkään kyyneleiltäkään välttyä hyvästejä vilkutellessa loman viimeisinä päivinä.
Varauduinkin itseasiassa kamalaan paluumasennukseen. Tunnetila, jossa ryömin tähän asuntoon muuttaessamme oli elävänä mielessä, ja vähän pelkäsinkin ensimmäistä arkipäivää täällä. Myös joulun jälkeen kävin oikean tunnemyrskyn läpi. Olinkin näistä oppineena varannut oikein ensimmäisen päivän märehtimiselle ja suremiselle – jos oikein kunnolla yhden päivän rypee itsesäälissä ja harmissa, on sitten helpompi ponnistaa sieltä uuteen alkuun.
Mutta mitä kävikään? Olo oli kyllä hyvin absurdi, sitä ei käy kieltäminen. Koti tuntui kodilta, mutta Malesia tuntuikin jo vähän vieraalta. Oli kuumaa ja kosteaa. Oli hajuja ja tuoksuja (rehellisesti sanoen pääasiallisesti hajuja). Oli mielettömät pilvenpiirtäjämaisemat oman olohuoneen ikkunasta. Oli todella pahaa juustoa (nyyyh sydän itkee verta Oltermannin perään) ja kamalan makeaa jugurttia. Ja tietysti taksikuski meni lentokentältä tullessa heti tankkaamaan ekalle huoltoasemalle, eikä tietenkään pysäyttänyt mittaria. Kaikki oli vaan jotenkin nurinkurin, tuttua mutta kuitenkin vierasta. Kaksi kuukautta on pitkä aika.
Mutta tuliko se lamaannuttava suru? Ei! Ihanaa! Siitä on kyllä myös kiittäminen ihmisiä täällä, viikkoon mahtui jo niin monet kaveritreffit ja -puuhailut, tämänpäiväiset amerikkalaisen naapurimme lastensynttärit sekä myös eilisiltana pikkutunneille asti jatkunut peli- ja tortillailta tässä meillä, josta ei naurua puuttunut, että eihän tässä ole edes joutanut suremaan. Ehkä olenkin siis vielä jossain denial-vaiheessa? Tuskin kuitenkaan, enemmänkin tämä tuntuu uudelta kuherruskuukaudelta. Huomaan taas jokaisena päivänä pieniä arkisia asioita, niitä jotka normaalisti hukkuvat arjen jalkoihin ja sulautuvat jokapäiväisen elämän sykkeeseen, mutta jotka nyt tuntuvat ilonläikähdyksiä rinnassa, niin siistiä olla täällä, Aasiassa!
Tässä hetki viime maanantailta, jonka jälkeen viimeistään hyrisin hyvää mieltä: Treffasimme ystäväni kanssa Surian kauppakeskuksessa smoothien merkeissä, pyörimme hetken kaupoissa ja sitten menimme syömään lasten lempiravintolaan. Mies vei lapset mukanaan kotiin ja jäin vielä ystäväni kanssa ostoksille hetkeksi. Myöhemmin kävellessäni kaupasta kotiin täpötäyden (tällä tarkoitan aasialaisittain täpötäyttä) KLCC-aseman läpi meinasin saada shokin ihmismassoista, olinhan viettänyt koko kesän maalla ja mökillä kaukana hälinästä ja vilskeestä. Astuin kylmästä kauppakeskuksesta Kuala Lumpurin pimenevään, mutta ah-niin-ihanan lämpimään iltaan. Kadut vilisivät ihmisiä, selkäni takana muutamankymmenen metrin päässä kurottivat kaksoistornit kohti taivasta. Koukkasin vielä katumme vihanneskauppiaan luokse ostamaan parsakaalia, paprikoita, kurkkuja, vesimelonia, perunoita, ananasta ja banaania (kaikki erinomaisia NAM), se tuttu trooppinen kiekujalintu huusi läheisessä puussa ja jutustelin mukavia lomastani kauppiaspariskunnan kanssa. Hymy huulilla hyvästelin kauppiaan ja lähdin löntystämään ostosteni kanssa kotiinpäin. Mutta illan tähtihetki oli vielä edessä, nimittäin siinä löntystellessäni nenäni edestä juoksi oikein muhkea valkoinen rotta, ja se tosiaan oli kuin piste i:n päälle – kotona ollaan!
Ja tiedättekö – huomenna alkaa kunnolla arki ja hyvältä tuntuu. Lapset palaavat kouluun ja päiväkotiin. Ja minä, minäpä menen Bahasa Malaysian eli malesian kielen kielikurssille. Kymmenen viikon tehokurssi yksityisopettajan kanssa, toiveet ovat korkealla. Onneksi tätäkään ei tarvitse yksin tehdä, vaan ystäväni Hanna, joka on siis järjestänyt hienosti koko homman meikäläisen lööbaillessa Suomessa, tulee mukaan (tai paremminkin ehkä menen hänen mukaan) ja näin kurssista tulee varmasti vielä kaksin verroin hauskempaa. Eipä siis muuta kuin vihkoa etsimään ja unten maille, saadaan arki levänneenä käyntiin ja on sitten aivot valmiina imemään kaiken informaation, mitä meille tunnilla yritetään opettaa. Helppoa se ei kyllä tule olemaan, mutta peukut pystyyn!
Selamat tidur!