Mitä onni on?
Tämä on taas pikainen avautuminen, nyt ei ole aikaa kirjoittaa pitkästi, eikä myöskään aikaa raportoida vielä Bangkokista. Mutta en voi myöskään olla kirjoittamatta tätä, olen taas sellaisen tunnemyrskyn vallassa ja tämä kirjoitus on hautunut sisälläni jo kohta viikon, en ole vain saanut sitä ulos. Mutta nyt en voi enää pidätellä itseäni!
Olenkin ihmetellyt, miten tämä elämä on käynyt niin tasaiseksi. Olenko tullut vanhaksi yhtäkkiä? Olenko alitajuisesti hyväksynyt sen tosiasian, että elämä on epäreilua ja maailma on paska paikka? Minne se kaikki kiihko on kadonnut?
No, ei huolta. Täällä se taas on! Eihän se ollut mihinkään kadonnut, enkä tiedä olenko siitä enemmän kiitollinen vai harmissani. Kieltämättä elämä oli hetken mukavaa, kun pystyin huolettomana nauttimaan tästä kaikesta hetken – marmorilattiasta, uima-altaasta, omasta siivoojasta, viikonloppumatkoista, lasten yksityisestä koulusta, ulkona syömisestä, take away -ruuasta ja mistä lie! Näin se nyt vaan on mennyt, olen syntynyt onnellisten tähtien alla ja minkäs sille voin. Nautitaan nyt sitten kun ei tässä oikein muutakaan voi!
Silmäni kuitenkin taas avautuivat ja aivonystyröissä liikkui taas muutama impulssi enemmän, kun viime viikolla kävelin personal trainerin tapaamiseen (huokaus, joo on minulla nykyisin sellainenkin, tosin jaettu kolmen kaverin kanssa ja maksaa vain 10e/h). Treenit on tuossa ihan lähellä, mutta tien joutuu ylittämään ylikulkusiltaa pitkin. Enpäs olekaan taas käyttänyt näitä ylikulkusiltoja hetkeen ja olinkin autuaasti unohtanut, että nehän on hemmetti joidenkin ihmisten koteja! Eräskin poika, varmasti alle kaksikymppinen, makasi rappustasanteella aivan paikallaan ja tuijotti eteensä hievahtamatta. En uskaltanut pysähtyä pojan viereen tarkistamaan onko tyyppi elossa, mutta parin metrin päästä pysähdyin kuitenkin ja katsoin taakseni. Hetken aikaa tuijotettuani poika räpsäytti silmiään, aivan kuin antaen minulle jonkinlaisen merkin elossaolostaan. Jatkoin matkaa, ohittaen muutaman muun kodittoman makoilijan. Takaisin tullessani poika oli siirtynyt parinkymmenen metrin päähän kadulle lojumaan. Tällä samalla matkalla näin myös kerjäläisen, jolla jalat olivat surkastuneet olemattomaksi (näitä on muuten paljon täällä, onko se joku yleinen tauti josta en tiedä mitään?), joten ryhdyin taas miettimään tätä omaa elämää täällä norsunluutornissa.
Länsimaissa on tapana ajatella, että ihminen on oman onnensa seppä. Ja että kyllä kun oikein tarpeeksi uskoo, niin pääsee vaikka läpi harmaan kiven. Ajattelemalla positiivisesti alkaa positiivisia asioita tapahtua ympärillä. Ja niin edelleen. Itsekin uskon näin, uskon siihen että omalla asenteella on valtava voima ja vaikutus siihen, mihin suuntaan elämä kulkee. Uskon myös tiettyyn rajaan asti siihen, että ihminen rakentaa oman elämänsä ja kohtalonsa, on tiettyyn rajaan asti oman onnensa seppä. Mutta vain tiettyyn rajaan asti, tietyissä asioissa. On helppo ajatella näin, kun omat lähtökohdat ovat erinomaiset ja on mahdollisuuksia vaikka mihin: käydä koulua, saada terveydenhoitoa, valmistua mihin tahansa ammattiin, matkustella ja niin edelleen. Mutta entä jos edellytykset ovat aivan toisenlaiset? Entä jos niitä edellytyksiä ei yksinkertaisesti ole lainkaan?
Tällä hetkellä suorastaan kuvottaa lukea joitakin suomalaisia keskusteluja facebookissa, etenkin niitä kommenttiosioita. Kuinka itsekkäitä ihmiset ovat; ensin Suomi kuntoon ennen kuin edes katsotaan ulkomaille! En voi ymmärtää tällaista ajattelua. En voi myöskään ottaa kredittiä sotaveteraanien saavutuksista tai kuinka sodanaikaiset ja -jälkeiset sukupolvet ovat rakentaneet ja nostaneet maamme menestykseen. Samalla tavalla en voi syyttää yksittäisiä ihmisiä heidän maansa kurjuudesta tai korruptiosta. Toisin sanoen, minä olen syntynyt todella onnellisten tähtien alla kun taas joku toinen on syntynyt ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia mihinkään. Mitä jos olisinkin vaikka syntynyt Myanmariin Rohingya-kansaan? Missähän olisin nyt? Olisinko kenties ajelehtimassa tuolla merellä salakuljettajien armoilla etsimässä jonkinlaista ihmisarvoa itselleni? Voisiko minua siitä syyttää?
Ei minulla myöskään ole ratkaisua mihinkään, maailmassa yksinkertaisesti on liikaa ahneutta ja oman edun tavoittelua tällaisten asioiden ratkaisemiseksi. Aina on niitä, joilla menee huonommin ja jotka eivät synny kultalusikka suussa. Mutta ehkä avain olisi se, että ne kenellä se kultalusikka siellä suussa on, kuten minulla itselläni, pitäisivät myös huolen niistä joilla sitä ei ole. En tiedä. Jos joku keksii, kuinka tästä maailmasta saadaan parempi paikka niin huutakoon hep! En kohta ehkä voi enää olla tämän maailmantuskan kanssa, johonkin tämä olisi taas kanavoitava.
Tämmöistä tänään. Ehkä ehtisin tässä jossain vaiheessa laittaa Bangkokin kuvat koneelle ja kirjoittaa siitä kertakaikkisen upeasta kaupungista postauksen. Meillä oli siellä tilaisuus kierrellä paikallisilla alueilla pikkukanaaleita pitkin mahtavan oppaan kanssa ja näimme todellakin toisenlaista Bangkokia – ihmiset asuivat hökkeleissään ja uivat likaisissa kanaaleissa, kuitenkin hymy naamalla. Itsellä on vielä niin paljon opittavaa kiitollisuudesta ja elämästä ylipäänsä, mutta onneksi saan käydä näitä oppitunteja täällä Malesiassa ja Kaakkois-Aasiassa. Tätä voisi kutsua intensiivikurssiksi isolla I:llä!
Tähän loppuun vielä Michael Jacksonia, jonka fani minusta on nykyisin ihan tullut. Viisaita sanoja. <3