Borneon jatkokertomukset saavat vielä odottaa, sillä uusi vuosi on pakko aloittaa kertomalla meidän eilisestä retkestä Bukit Taburille.

Kaikki alkoi tapaninpäivän masisfiiliksistä ja siitä seuranneesta mieheni ehdotuksesta, että tehdään jotain kahdestaan ja lähdetään haikkaamaan läheiselle Bukit Taburille. Googlailin vähän ja wikipediassa muun muassa sanotaan näin: ”There has been a series of accidents on the trail including several fatal mishaps. It is likely that more restrictions will be imposed on hikers on this trail.”  En lämmennyt paikalle heti, koska meillä ei kummallakaan ole mitään kiipeilykokemusta ja muutenkin joulu on mennyt vain laiskotellessa ilman minkäänlaista urheilunpoikastakaan. Mieheni kuitenkin vakuutti, että kyllä me reitistä selvitään ja että tuokin kyseinen kohta tarkoittaa luultavasti kukkulan itäistä reittiä, joka on tiettävästi paljon extremempi kuin läntinen reitti, jolle me olisimme menossa. Okei, yrittänyttä ei laiteta ja kiva tehdä joskus jotain muutakin kahdestaan kuin lähteä johonkin ravintolaan syömään. 

Sinne siis. Urheilukamppeet niskaan, aurinkorasvaa ja jokin mahdollisimman kevyt hattuviritelmä, netin mukaan aurinkoa olisi reitillä tarjolla ihan reilusti. Loppujenlopuksi reitti ei ollut liian aurinkoinen tai lainkaan tukala, niskat tosin onnistuimme molemmat silti polttamaan viisikymppisestä rasvasta huolimatta. Myös salihanskat olivat kätevät. Mieheni työkaverit ovat käyneet haikkaamassa tuolla ja sanoivat ”kyllä siinä jonkin verran joutuu käsiä käyttämään”. Jonkin verran! Minulla oli ehkä enemmän kädet maassa kuin ilmassa! Tai aikalailla ainakin fifty-fifty!

Ehkä tämä ei konkareiden kirjoissa nyt vielä kiipeilyksi mene vaan enemmänkin patikoinniksi, mutta minulle tämä oli kyllä jo kiipeilyä. Mutta siis ihan mieletön paikka ja mikä ihmeellisintä, kukkulalle ajoi vain parikymmentä minuuttia meiltä! Monet tuntevatkin täällä kukkulan ulkonäöltä koska se näkyy keskustaan selvästi ja myös monien koteihin kaupunkia reunustavana monihuippuisena kukkulana, mutta en tiedä kuinka moni siellä sitten käy haikkaamassa tai edes tietää, että sinne pääsee kiipeilemään. 

Kukkulalta oli hienot näkymät kaupunkiin, mutta meihin kyllä vetosi enemmän näkymät toiseen suuntaan (ylin kuva) – metsäinen järvimaisema, mikä ihana rauha! Itseasiassa mielensopukoista nousikin sen hetkistä olotilaa kuvaamaan laulunsanat: ”tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee, pikkulintu suruton laulelee ’nyt kevät on'”! Kiipeillessä hiljaisuudessa saavutin saman olotilan kuin esimerkiksi pitkällä hiihtolenkillä peltoaukeamilla, hölkällä keskuspuistossa tai ihan vain pitkällä kävelylenkillä kaupunkimaisemissa – flown, jossa ajatukset liitelevät omia reittejään  ilman pakottamista tai liikaa miettimistä. Olla vain siinä hetkessä, keskittyä, olla hiljaa ja nauttia. Se on harvinaista täällä kaupungin mölyssä, enkä sitä olotilaa myöskään onnistu salilla tai uima-altaalla saavuttamaan.

Muutaman kerran kyllä jännitti ja jalat tutisivat. Ja eihän me sitten ihan ylös päästy. Minulla reitti jäi jo tuohon alla olevaan kuvaan, mies jatkoi vielä vähän pidemmälle. Vähän jäi kyllä kaivelemaan, etten ylittänyt itseäni ja jatkanut maaliin asti. Kiipesin tuon seinän puoleen väliin ja olisin ehkä jopa päässyt ylös asti, mutta olin aivan varma että alas en enää uskalla. Näin jo sieluni silmin, että minua haetaan kukkulalta helikopterilla kun en enää uskalla kiivetä alas, joten päätin jättää reitin sikseen sillä kertaa. Ehkä rohkeutta on myös luovuttaa kun siltä tuntuu, vaikka vähän luovuttaminen jäikin kaivelemaan. Ei tosin harmittamaan, vaan ehkä niin että tätä on lähdettävä yrittämään vielä uudestaan.

Kuvista ei okein välity nämä korkeuserot. Yllä ja alla siis täsmälleen sama kohta, tämä minun kohtalokseni koitunut. Jätin suurinpiirtein homman kesken tuossa kohtaa, missä tuo sinipaitainen poika kiipeilee…

Suosittelen kyllä ehdottomasti kaikille Kuala Lumpurissa asuville retkeä Bukit Taburille. Tämä ei tosin ole lapsien kanssa tehtäviä asioita, joten erinomainen treffikohde jos kaipaa erilaista yhdessätekemistä. Mietin reitillä, että minkä ikäisen lapsen kanssa reitin voisi tehdä, mutta en osaa oikein sanoa kun ei ole kokemusta vasta kuin tuollaisista alle viisivuotiaista. Ehkä 15v voisi olla hyvä ikä – pitää olla tarpeeksi pituutta ja voimia joidenkin hankalien kohtien ylittämiseen. Lisäksi vanhemmilla myös tarvitsee olla tarpeeksi luottamusta omien lasten taitoihin, itse olisin ollut ihan sydärin partaalla tuolla lasten kanssa. Myös ihan huonokuntoisille aikuisille en reittiä suosittele, kiipeämistä on paljon vaikka reitti ei sinänsä mikään älyttömän pitkä olekaan. Meillä meni koko hommaan yhteensä neljä tuntia, mutta istuskeltiin välillä, nautittiin maisemista ja otettiin paljon kuvia. Evääksi meillä oli pari litraa vettä, sataplussat ja banaanit, ja alastullessa olikin kyllä jo kamala nälkä. 

Näissä fiiliksissä kohti tämän vuoden seikkailuja! Mieli on odottava ja hyvä, tänä vuonna onkin tulossa paljon kaikkea kivaa ja uutta, jännää! Mutta niistä lisää seuraavalla kerralla…! 🙂