Tämä reissutarina on antanut odottaa itseään ja niin antaa vielä jatkossakin, pureudun tässä nimittäin ainoastaan Borneon-reissumme hulluimpaan osioon – yhden yön retkeen Iban-heimon luokse. Ibanit ovat entisiä pääkallonmetsästäjiä, niistä suomalaisetkin ovat kuulleet. Monesti matkamme aikanakin jutuissa mainittiin heimosodat, eli juuri ne ajat kun niitä pääkalloja metsästettiin puhallusputkin ja viidakkoveitsin. Ibanit asuvat longhouseissa, eli pitkässä talossa jossa perheille on omat erilliset huoneet, mutta talon sisällä on käytävä, joka on kaikille yhteinen ja pitkää yhtenäistä tilaa.

Ennen Malesiaan muuttoa en oikeastaan tiennyt Malesiasta juuri muuta kuin Borneon sademetsät. Enkä ole nyt enää ihan varma, että tiesinkö Borneon kuuluvan Malesiaan. Ja eihän se kokonaan kuulukaan, Borneon pohjois-osat Sabah ja Sarawak kuuluvat Malesiaan, välissä pieni öljyvaltio Brunei ja iso etelä-osa on Kalimantania, Indonesiaa. Meidän Borneon retki suuntautui siis tällä kertaa Sarawakiin, Borneon läntisimpään (luoteisimpaan) osioon. 

Illan pimetessä meille esitettiin perinteisiä iban-tansseja.

Kun googlettelin asioita, joita Sarawakissa voi ja kannattaa tehdä, esiin pomppasi usein vierailut longhouseissa ja esim. Sarawak cultural villagessa. En kuitenkaan millään halunnut tehdä mitään liian turistista, joten jatkoin nettitutkimuksiani ja löysin Lemanak-longhousen, joka olisi Kuchingista noin viiden tunnin matkan päässä. Hieman matka mietitytti, mutta en saanut longhousea mielestäni ja päätin ryhtyä kysymään tarjouksia eri oppailta ja matkanjärjestäjiltä, yksin matkan järjestäminen olisi vaikeaa ja ehkä jopa mahdotonta. Sain lopulta todella hyvän tarjouksen luotettavan tuntuiselta, hyvän englanninkielen taitavalta hepulta, joten pienen neuvottelun jälkeen päätimme varata matkan etäisyydestä huolimatta.

Musiikkipuoli hoitui tällaisilla soittimilla. Tällaisella ”kongilla” ilmoitettiin myös meidän saapumisesta longhouseen.

Matkaan lähdettiin aamuyhdeksältä Permai-hotellistamme (josta vielä kirjoitan oman postauksensa, oli niin hieno paikka!). Matkan varrella pysähdyttiin pikkukaupungissa perinteisellä torilla. Ostimme herkullisia banaaneja, kauhistelimme jokapuolella pöllyävää durianin hajua ja ihmettelimme pussitettua pytonia eräällä myyntipöydällä. On kuulemma terveellistä ja tekee hyvää etenkin nuorten naisten iholle. Hmm.

Matkan toinen stoppi oli eräässä toisessa pikkukaupungissa, jossa opas oli meille ennalta järjestänyt maittavan iban-lounaan erässä ravintolassa. Tai siis, ravintolalla tarkoitan tyypillistä malesialaista katukojun ja ravintolan risteymää – muovituolit, ei seiniä mutta katto kuitenkin. Oltiinpa meitä varten laitettu oikein pöytäliina pöytään, joskin se ehkä hieman enemmän häiritsi kuin mairitteli. Ruoka oli kuitenkin herkullista, nuorimmainenkin söi varmasti viisi lautasellista paistettua riisiä.

Peffat puuduksissa vihdoin tulimme laiturille, jossa heimon miehet odottivat jo longboatteineen. Olimme etukäteen saaneet ohjeen, että matkaan korkeintaan pieni repullinen tavaraa jokaista henkilöä kohden. Loput matkatavarat jätimme autoon, ”arvoesineet” (kännykät ja lompakot) sulloimme vedenkestävään kassiin. 

Venematka kesti vastavirtaan hieman alle tunnin hienojen joen päälle kaartuvien puiden katveessa. Joessa oli ihan ruskeaa vettä, joten mitään ei pinnan alle nähnyt. Tiukka ohje kuitenkin oli, että sormia ei saa uittaa vedessä ja yksi syy siihen oli joessa asuvat krokotiilit! Itse asiassa paluumatkalla vanhempieni vene näkikin krokotiililapsukaisen, joskin äitini mielestä se ei ollut juuri monitoriliskoa kummallisempi. Aika hieno juttu kuitenkin!

Itse longhouse oli mielenkiintoinen kokemus kerrassaan. Meidät toivotettiin tervetulleiksi riisiviinisnapsein ja istutettiin käytävälle juomaan kahvit. Ja loppuaika sitten oikeastaan vain istuttiin ja ihmeteltiin. Varsinkin aluksi ihmeteltävää riittikin – heimolaiset istuskelevat käytävällä, jokaisella roikkuu tupakka huulessa, naiset ovat kietoutuneet saronkiin, tatuoiduilla miehillä on vain shortsit jalassa. Päällikön huoneen ovi käy jatkuvasti, tosin meidät esitellään vain päällikön isälle, entiselle päällikölle. Jotkut tekevät verkkoa, osa naisista rottingista ja mistä lie mattoja. Vauva roikkuu huivin sisällä katosta, nyyttiä heiluttava isä (?) roikuttaa tupakkaa suupielistään.

Longhousen käytävällä oli heimolaisten tekemiä käsitöitä myynnissä.

Pari tuntia menoa ihmeteltiin ja istuskeltiin, sitten pääsimme päällikön huoneeseen illalliselle. Illallinen oli katettu huoneen lattialle ja oppaamme sen oli kai päällimäisin puolin tehnyt. Erityisesti mieleen jäi kookosmaidossa haudutettu kurpitsa, todella hyvää! Illan aikana selvisi, että oppaamme sattui olemaan päällikön serkun kanssa naimisissa – aikamoinen sattuma! Oppaamme puhui hyvin iban-kieltä ja tietysti muutenkin vaimonsa kautta tiesi todella paljon iban-kulttuurista. Opasvalintamme meni siis sattumalta täysin nappiin.

Illallisen jälkeen siirryimme taas käytävälle istuskelemaan ja tällä kertaa päällikkö toivotti meidät tervetulleiksi riisiviinisnapsein – iban tea, kuten hän itse juomaa kutsui. Riisiviinien jälkeen meille esitettiin muutama perinnetanssi ja saimme itsekin osallistua viimeiseen tanssiin. Performanssien päättyessä juotiin vielä teet, jonka aikana heimon naiset laittoivat meille petipaikat pystyyn. Ja mitkä petipaikat! Ohjelman esittelyssä oli lukenut vain että basic nukkumapaikat guestroomissa, mutta tämä siis tarkoitti patjoja longhousen käytävällä, itikkaverkot viritettynä patjojen päälle. Kääks, mitenkä tässä nyt sitten nukuttaa?!

Ilta päättyi jo hyvissä ajoin ja puoli kymmeneltä kömmimme patjoillemme. Longhousessa on generaattoreita, joiden avulla sähköä tuotetaan joka ilta seitsämästä kymmeneen, sitten valot sammuvat. Valoja ei tosiaan monia ollut, joten taskulamput tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Lisäksi vessat (pihalla oli vesivessat wow, olivat tosin aika likaisia ja toimivat jos toimivat, ja kavereita tietysti mukana) olivat pilkkopimeässä ja jos sinne mieli, niin ilman lamppua ei kyllä selvinnyt. Itse tosin tein sellaisen vessastrategian, että pimeän tullen en sinne mene ja sitä strategiaa noudatinkin.

Joku on selvästi yrittänyt kouluttaa heimolaisia tupakan vaaroista. Selvästikin aika laihoin tuloksin.

Entäs se yö sitten? Joka paikka oli nukkumaanmennessä ihan kosteana hiestä ja ilmankosteudesta, vaikka vaihdoin kuivat vaatteet ennen petiin kömpimistä. Mutta yllättävää kyllä aamuyöstä tuli jopa vähän kylmä ja sai ihan kietoutua ohueen vilttiin, joka meille oli peitoksi annettu. Longhousen ovet olivat yön kiinni, jotta koirat pysyvät ulkona, mutta mitenkään tiivis rakennelmahan longhouse ei varsinaisesti ole. Ihmeellisen vähän myös näin mitään ötököitä missään; joku pikku sirkka oli hyttysverkkomme sisäpuolella ennen nukkumaanmenoa, mutta muuten muutamaa itikkaa ja kärpästä lukuunottamatta emme nähneet mitään ihmeellisiä höttiäisiä. Paitsi vessassa ison hämähäkin. Olin myös etukäteen miettinyt yöllisiä viidakon ääniä, mutta pihan kukot, kanat ja koirat pitivät niin kamalaa mekkalaa, että ei siinä muutamaa sirkkaa edes kuullut.

Vessat sijaitsivat aivan rannassa, meneeköhän sieltä vain suora putki jokeen..?

Kukot herättivät meidät hyvissä ajoin aamuneljältä, mutta aamukuuteen asti jaksettiin kuitenkin virua patjoilla. Niihin aikoihin oikeastaan myös muu longhousen väki heräsi ja alkoi lähteä omiin hommiinsa – kuka riisipellolle, kuka pippuriviljelmille, kuka verkkoa solmimaan ja kuka vain norumaan longhousen käytävälle tupakkia polttelemaan. Kaksi tuntia mekin nuokuttiin käytävällä ja seurailtiin kun lapsemme leikkivät neljävuotiaan Khalidin kanssa. Ei yhteistä kieltä, mutta etenkin meidän tytöllä ja tällä nauravasilmäisellä pojalla bondasi ja pystyssä oli hauskat leikit hyppynarun kanssa. Leikit muuttuivat kyllä välillä vähän hurjiksi, mutta longhousessa ei ole yksinkertaisesti mitään tekemistä lapsille. Ei siis yhtään mitään. Meille oli myös sanottu, että käytävällä ei saa juosta, osittain suojeluhaluisten koirien takia ja osittain ehkä myös longhousen rauhallisuuden takia – onhan se koti 28 perheelle.

Tässä sitä vain istuskeltiin eikä tehty mitään. Istuttiin ja ihmeteltiin.

Aamukahdeksalta päästiin taas päällikön huoneen lattialle syömään aamupalaa – tällä kertaa erityisherkkuna friteeratut banaanit. Ja tietysti riisiä ja nuudeleita, niiltä ei voi välttyä. Aamupalan jälkeen saimme kokeilla oikeaa metsästykseen tarkoitettua puhallusputkea ja sen jälkeen kävimme vielä kierroksella longhousen ympäristössä. Aikamoisessa sekamelskassa siellä asutaan ja jälleen kerran muovijätteeltä ei voi välttyä. Heimon miehet kysyivät oppaaltamme ihmetellen, miksi minä roudaan tyhjiä pulloja ja tölkkejä takaisin enkä jätä niitä sinne. Varmaan eivät yhtään tajunneet, miksen halua jättää muoviroskaa heidän harteilleen. Sillä todellisuudessahan sitä ei kukaan sieltä kerää vaan sinne se jää lojumaan pitkin pihoja. Tylsä juttu. Monissa longhouse-retkiohjeissa lukikin, että tuliaisiksi saa viedä vain biohajoavaa tavaraa. Me emme vieneet mitään, koska oppaamme hoiti tämän puolen ja ostatti meillä laatikollisen nuudeleita. Palmuöljynuudeleita. Hmph!

Pippurit kuivumassa.

Tämän heimon päätulonlähde on pippuri, jota myydään ulkomaailmaan. Riisiä ei myydä vaan kasvatetaan omiin tarpeisiin. Lisäksi pihalla pyöri kanoja, kukkoja, aitauksessa pari possua ja koiria mielinmäärin. Heimolaiset ovat aikapitkälle omavaraisia, mutta kyllä siellä hyllyllä oli kokista, nuudeleita ja kaikenlaisia snackseja. Kivääreiden avulla (ei siis enää puhallusputkin) metsästetään villisikoja ja peuroja. Metsästys on syy, miksi longhousen ympäristössä ei juurikaan näe villieläimiä ja näin meidänkin viidakkoreissu meni näkemättä edes yhtä ainutta apinaa puussa. Tai no, näkihän se toinen longboat sen krokotiilin.

Kaikenkaikkiaan retki oli kyllä silmiäavartava kokemus jälleen. Näiden visiittien jälkeen sitä ei voi olla miettimättä, että mikä tekee ihmisen oikeasti onnelliseksi. Nämä ihmiset elävät aivan omanlaista, tavallaan meidän näkökulmasta hidasta ja tehotonta elämää kaukana sademetsän siimeksessä. Tosin päällikön huoneessa oli jopa kaksi telkkaria, joista toisesta katsottiin malesialaisia piirrettyjä ja toisesta jotain malesialaista saippuaoopperaa. Isäni näki myös ipadin, joten nykyaika on kuitenkin läsnä myös heimon arjessa. Kännykkäverkkoa ei tosin longhousessa ollut lainkaan, eikä kuulemma perinteistä puhelintakaan. Ison hädän tullen paukutetaan kongia niin, että se kuuluu seuraavaan longhouseen ja mitä sitten tapahtuu – se jäi epäselväksi. Ihmiset kuitenkin vaikuttivat onnellisilta ja nauravaisilta, ja taas kerran pohdin että tekeekö tämä ikuinen tehokkuudentavoittelu ja järjestyksenhalu ketään onnelliseksi oikeasti..

Nämä olivat lasten pelastusliivit. En tiedä olisiko tositilanteessa ollut enemmän haittaa vai hyötyä…

Myös lapsille kokemus oli avartava. Vessat aiheuttivat lapsissa puhdasta kauhua, vaikka me täällä Malesiassa ollaan kuitenkin nähty julkisten vessojen koko kirjo Kuala Lumpurin ökyvessoista aivan järkyttäviin reikä lattiassa -viritelmiin ilman minkäänlaista juoksevaa vettä. Esikoinen oli aivan kauhuissaan päällikön vessasta (kyllä, päälliköllä oli oma vessa ämpärillä toimivan veden kanssa) ja muutenkin monet asiat pistivät poikamme miettimään. Toivottavasti lapsille jää jonkinlainen muistijälki kokemuksesta, jos ei muuten niin ainakin avarampana katsontakantana maailman eri ihmisiin ja kulttuureihin.

Sinne jäivät lapset uimaan ja vilkuttamaan. Krokotiileista viis!

Aikamoinen kokemus siis kaikenkaikkiaan. Aivan erilainen mitä odotin, mutta aika ainutkertainen ja monella tapaa myös todella hullunkurinen ja epätodellinen. Tätä muistellaan varmasti pitkään!