Suomessa ja Euroopassa kuohuu. Eikä ihmekään, Eurooppaan ei ole toisen maailmansodan jälkeen ollut yhtä paljon tulijoita kuin nyt. Ymmärrän kuohuntaa ja ymmärrän myös kritiikkiä, jota esitetään maahanmuuttoa vastaan. Tiettyyn rajaan asti. Olen samaa mieltä, että tilanne on kestämätön ja että ihmisiä pitäisi auttaa jo kotona ettei heidän tarvitsisi lähteä vaaralliselle matkalle kohti parempaa elämää. Ei ole järkeä, että salakuljettajat senkun rikastuvat ihmisten hädällä, lapset jäävät vielä sodan jalkoihin. Kaikki on vain niin väärin.

Mutta mikä on vaihtoehto? Miten oikeasti autamme ihmisiä paikan päällä? Lähtömaat ovat vuosikausia kestäneiden sotien tai levottomuuksien riepottelemia. Omassa kylässä ei vielä ehkä ole ISIS riehumassa, mutta ehkä seuraavassa tai sitä seuraavassa on. Jäisitkö itse odottamaan? YK:n ja Punaisen ristin pakolaisleirit ovat tupaten täynnä ja muutenkin tilanne on kestämätön. Mikä on oikeasti vaihtoehto? Jos itse olisin sodan keskellä, varmasti ensimmäinen ja ainut tavoitteeni olisi saada lapseni ja perheeni turvaan. 

Mietinkin sitä itseasiassa aina aika ajoin. Maailmantila tuntuu tällä hetkellä niin räjähdysherkältä, että mitäpä jos tuleekin se tarvittava kipinä jostain, joka sytyttää sodan roihut? Olemme aika kaukana kotoa, välissä Afganistan, Pakistan, Syyria, Ukraina, Venäjä ja niin edelleen. Kuinka edes pääsemme kotiin? Kannattaako kotiin pyrkiä? Pääseeköhän länsikautta, ensin USAan, sieltä Eurooppaan? Olisiko se yhtään turvallisempaa. Saisinko siten perheeni turvaan? 

Toivottavasti tämä on vain kuohuntaa, joka ei johda sen suurempaan. Luulen tosin, että tämä kaikki on vasta alkua. Ilmastonmuutos etenee vääjäämättä ja kun sen vaikutukset iskevät kunnolla muutamien vuosien/vuosikymmenten päässä, turha varmaan itkeä Suomen rajoilla kädet puuskassa että ette te tänne ollu muuten tulossa. Me kyllä ollaan oltu valmiina pilaamaan teidän pellot ja joet halpavaatteiden tuotannolla, sairastuttamaan lapsenne jotta ollaan saatu uusimmat hienoimmat tekniikan vempaimet, pumppaamaan ilmakehä täyteen kasvihuonekaasuja jo satojen vuosien ajan, polttamaan sademetsänne jotta olemme saaneet margariinia leivän päälle, mut hei nyt kun teidän maa valitettavasti jäikin meren pinnan alle niin turha tulla tänne! Suomi suomalaisille ja Eurooppa eurooppalaisille!

Tämä ei ole syyttävä sormi, mutta tämä on herätyshuuto, myös itselleni. Päätökset ja valinnat joita teemme nyt, niillä on kauaskantoiset seuraukset. Poliittisten päättäjien vastuulla on paljon, mutta en myöskään vähättelisi jokaisen pienen ihmisen omaa vastuuta. Jokainen meistä on vastuussa siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Siispä haastankin jokaisen talkoisiin, pienilläkin valinnoilla on merkitystä. Kuten sanottu: pienistä puroista kasvaa suuri virta!

Itse koen myös jatkuvaa huonommuudentunnetta tässä, mitä oikeasti teen tämän maailman parantamiseksi? Pauhaan facebookissa -tosi ärsyttävää varmaan monien mielestä. Pyrin kasvattamaan lapsistani vastuullisia ja tietoisia ihmisiä, jotka ottavat huomioon muut ihmiset, ympäristön ja eläimet – en tiedä onnistuuko tässä tavaran kyllästämässä maailmassa. Pyrin syömään vain vähän lihaa – silti syön lihaa. Pyrin ostamaan vähän ja vastuullisesti – silti saan välillä shoppailupuuskia ja käyn halppiskaupoissa. Syydän kuukausittain rahaa eri järjestöille – voisinkohan tehdä paljon enemmänkin? Lajittelen jätteet – as if se täällä Malesiassa mitään auttaa. Pyrin tekemään kaiken kaikkiaan vastuullisempia valintoja jokapäiväisessä elämässä – mutta onko se lähellekään tarpeeksi? Luultavasti ei..

Mutta palatakseni tuohon kuvaan, jonka alkuperää en tiedä ja jonka poimin ystäväni facebook-seinältä. Siitä olen joka päivä kiitollinen, että lapset kasvavat täällä monikulttuurisessa ympäristössä. Koulussa on kyllä edustettuna koko maailman väriskaala, meidän blondeista aivan tosi tummiin lapsiin. Tätä tulen totisesti kaipaamaan Suomessa, kun sinne taas joskus päästään (vai joudutaan, en ole enää ihan varma aina). Lapsille on aivan yksi lysti miltä toinen lapsi näyttää, lapsi on lapsi ja potentiaalinen leikkikaveri. Tämän viikon perjantaina koulussa vietetään kansainvälistä päivää, jonka yhtenä ohjelmanumerona koulun lapset laulavat yhdessä ”We are the world”. Eilen harjoteltiin vielä kotona ja yhtäkkiä tunteet nousivat pintaan ja pillahdin itkuun pienimmäistä sylissä puristaen. Mitä luulette, kuinkahan kovasti pillitän sitten itse esityksen aikana? Voi olla, että esitys päättyy vanhempien kollektiiviseen itkukohtaukseen, itse en varmasti kyyneleiltä välty ja luulen, että muutamalla muullakin äidillä/isällä saattaa olla itku herkässä. 

”We are the world, we are the children
We are the ones who make a brighter day
So let’s start giving
There’s a choice we’re making
We’re saving our own lives
It’s true we’ll make a better day
Just you and me”