Mitä onni on?

IMG_3102.JPG

Tämä on taas pikainen avautuminen, nyt ei ole aikaa kirjoittaa pitkästi, eikä myöskään aikaa raportoida vielä Bangkokista. Mutta en voi myöskään olla kirjoittamatta tätä, olen taas sellaisen tunnemyrskyn vallassa ja tämä kirjoitus on hautunut sisälläni jo kohta viikon, en ole vain saanut sitä ulos. Mutta nyt en voi enää pidätellä itseäni!

Olenkin ihmetellyt, miten tämä elämä on käynyt niin tasaiseksi. Olenko tullut vanhaksi yhtäkkiä? Olenko alitajuisesti hyväksynyt sen tosiasian, että elämä on epäreilua ja maailma on paska paikka? Minne se kaikki kiihko on kadonnut?

No, ei huolta. Täällä se taas on! Eihän se ollut mihinkään kadonnut, enkä tiedä olenko siitä enemmän kiitollinen vai harmissani. Kieltämättä elämä oli hetken mukavaa, kun pystyin huolettomana nauttimaan tästä kaikesta hetken – marmorilattiasta, uima-altaasta, omasta siivoojasta, viikonloppumatkoista, lasten yksityisestä koulusta, ulkona syömisestä, take away -ruuasta ja mistä lie! Näin se nyt vaan on mennyt, olen syntynyt onnellisten tähtien alla ja minkäs sille voin. Nautitaan nyt sitten kun ei tässä oikein muutakaan voi! 

IMG_3103.JPG

Silmäni kuitenkin taas avautuivat ja aivonystyröissä liikkui taas muutama impulssi enemmän, kun viime viikolla kävelin personal trainerin tapaamiseen (huokaus, joo on minulla nykyisin sellainenkin, tosin jaettu kolmen kaverin kanssa ja maksaa vain 10e/h). Treenit on tuossa ihan lähellä, mutta tien joutuu ylittämään ylikulkusiltaa pitkin. Enpäs olekaan taas käyttänyt näitä ylikulkusiltoja hetkeen ja olinkin autuaasti unohtanut, että nehän on hemmetti joidenkin ihmisten koteja! Eräskin poika, varmasti alle kaksikymppinen, makasi rappustasanteella aivan paikallaan ja tuijotti eteensä hievahtamatta. En uskaltanut pysähtyä pojan viereen tarkistamaan onko tyyppi elossa, mutta parin metrin päästä pysähdyin kuitenkin ja katsoin taakseni. Hetken aikaa tuijotettuani poika räpsäytti silmiään, aivan kuin antaen minulle jonkinlaisen merkin elossaolostaan. Jatkoin matkaa, ohittaen muutaman muun kodittoman makoilijan. Takaisin tullessani poika oli siirtynyt parinkymmenen metrin päähän kadulle lojumaan. Tällä samalla matkalla näin myös kerjäläisen, jolla jalat olivat surkastuneet olemattomaksi (näitä on muuten paljon täällä, onko se joku yleinen tauti josta en tiedä mitään?), joten ryhdyin taas miettimään tätä omaa elämää täällä norsunluutornissa.

Länsimaissa on tapana ajatella, että ihminen on oman onnensa seppä. Ja että kyllä kun oikein tarpeeksi uskoo, niin pääsee vaikka läpi harmaan kiven. Ajattelemalla positiivisesti alkaa positiivisia asioita tapahtua ympärillä. Ja niin edelleen. Itsekin uskon näin, uskon siihen että omalla asenteella on valtava voima ja vaikutus siihen, mihin suuntaan elämä kulkee. Uskon myös tiettyyn rajaan asti siihen, että ihminen rakentaa oman elämänsä ja kohtalonsa, on tiettyyn rajaan asti oman onnensa seppä. Mutta vain tiettyyn rajaan asti, tietyissä asioissa. On helppo ajatella näin, kun omat lähtökohdat ovat erinomaiset ja on mahdollisuuksia vaikka mihin: käydä koulua, saada terveydenhoitoa, valmistua mihin tahansa ammattiin, matkustella ja niin edelleen. Mutta entä jos edellytykset ovat aivan toisenlaiset? Entä jos niitä edellytyksiä ei yksinkertaisesti ole lainkaan?

Tällä hetkellä suorastaan kuvottaa lukea joitakin suomalaisia keskusteluja facebookissa, etenkin niitä kommenttiosioita. Kuinka itsekkäitä ihmiset ovat; ensin Suomi kuntoon ennen kuin edes katsotaan ulkomaille! En voi ymmärtää tällaista ajattelua. En voi myöskään ottaa kredittiä sotaveteraanien saavutuksista tai kuinka sodanaikaiset ja -jälkeiset sukupolvet ovat rakentaneet ja nostaneet maamme menestykseen. Samalla tavalla en voi syyttää yksittäisiä ihmisiä heidän maansa kurjuudesta tai korruptiosta. Toisin sanoen, minä olen syntynyt todella onnellisten tähtien alla kun taas joku toinen on syntynyt ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia mihinkään. Mitä jos olisinkin vaikka syntynyt Myanmariin Rohingya-kansaan? Missähän olisin nyt? Olisinko kenties ajelehtimassa tuolla merellä salakuljettajien armoilla etsimässä jonkinlaista ihmisarvoa itselleni? Voisiko minua siitä syyttää?

Ei minulla myöskään ole ratkaisua mihinkään, maailmassa yksinkertaisesti on liikaa ahneutta ja oman edun tavoittelua tällaisten asioiden ratkaisemiseksi. Aina on niitä, joilla menee huonommin ja jotka eivät synny kultalusikka suussa. Mutta ehkä avain olisi se, että ne kenellä se kultalusikka siellä suussa on, kuten minulla itselläni, pitäisivät myös huolen niistä joilla sitä ei ole. En tiedä. Jos joku keksii, kuinka tästä maailmasta saadaan parempi paikka niin huutakoon hep! En kohta ehkä voi enää olla tämän maailmantuskan kanssa, johonkin tämä olisi taas kanavoitava. 

IMG_3128.JPG

Tämmöistä tänään. Ehkä ehtisin tässä jossain vaiheessa laittaa Bangkokin kuvat koneelle ja kirjoittaa siitä kertakaikkisen upeasta kaupungista postauksen. Meillä oli siellä tilaisuus kierrellä paikallisilla alueilla pikkukanaaleita pitkin mahtavan oppaan kanssa ja näimme todellakin toisenlaista Bangkokia – ihmiset asuivat hökkeleissään ja uivat likaisissa kanaaleissa, kuitenkin hymy naamalla. Itsellä on vielä niin paljon opittavaa kiitollisuudesta ja elämästä ylipäänsä, mutta onneksi saan käydä näitä oppitunteja täällä Malesiassa ja Kaakkois-Aasiassa. Tätä voisi kutsua intensiivikurssiksi isolla I:llä!

Tähän loppuun vielä Michael Jacksonia, jonka fani minusta on nykyisin ihan tullut. Viisaita sanoja. <3

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Synttärikuulumisia

IMG_3697.JPG

Tästä tuli hyvää, vaikka kermat loppuikin kesken (eiks nyt oo trendikästä jättääkin sivut näkyviin?), mansikat olivat kuin mitäkin muovihedelmiä, ja USAsta asti rahdatut pensasmustikat jo parhaat päivänsä nähneitä. Ei täällä kyllä suomalaisen marjakakun veroista saa leivottua vaikka mitä tekisi!

Meillä on juhlittu viikonloppuna 5-vuotissynttäreitä! Uskomatonta! Olen pahoillani, mutta pakko tämä ainainen virsi on vingahtaa ilmoille: mihin nämä vuodet ovat menneet? Tuntuu, että lasten saamisen jälkeen elämä on mennyt jonkinlaisella pikakelauksella eteenpäin, niin hurjaa kyytiä ettei perässä pysy! Jostain joskus luinkin, että tämä ajankulun nopeutuminen vanhetessa liittyy länsimaisten ihmisten lineaariseen aikakäsitykseen ja kun elämän edetessä taakse kertyy yhä enemmän tapahtumia ja elettyä elämää, myös jäljellä oleva aika tuntuu lyhyemmältä. Ja sitä kautta myös tuntuu, että aika kulkee nopeammin. Kiinnostavaa, eikö! 

IMG_3707.JPG

Tässä kuvassa huomaa hyvin tätä aasialaisten lastentilojen värimaailmaa. Sinänsä kiva että värejä löytyy, mutta joku roti! Itse olen aina ihan värikrapulassa sisäleikkipaikoissa ja jopa täällä koulussa vietetyn ajan jälkeen. Minun skandinaaviset verkkokalvot kaipaavat valkoisia sekä puisia pintoja ja näkymää, joka ei jo itsessään nostaisi pulssia kymmenellä lyönnillä minuutissa. Ja ne akustiikkalevyt – miksi ketään muuta ei häiritse se, että missään tiloissa ei ole minkäänlaista akustiikkaa?  Tuolla koulun avoimessa tilassakaan ei ole yhtään ainoaa asiaa, joka oikeasti imisi ääntä itseensä ja vaimentaisi ääniä…

No mutta palataan aiheeseen. Esikoisen synttärit oli eilen, ja koska viime vuonna päiväkotisynttäreitä ei vietetty niin sovimme esikoisen kanssa jo hyvissä ajoin, että tänä vuonna sellaisia vietetään vaikka taaskin osuvat viikonlopulle. Onneksi synttärihulluus on laantunut päiväkodissa pelkän kakun tasolle; viime vuonna perheet järjestivät paikalle klovneja, taikureita ja ties mitä! Hiki siinä tuli miettiessä, että mitähän sitä omille lapsille keksisi. Onneksi kuitenkin uudet tilat, uudet säännöt. Eli pääsin pälkähästä ja pelkkä kakku riitti.

IMG_3709.JPG

Hmm, voitte ehkä jo huomata eron ensimmäisen kakun ja tämän ylläolevan kakun välissä. Mitä luulette, leivoinko itse? Kyllä se niin on, että jos tällaisissa jutuissa pääsee sieltä mistä aita on matalin, niin meikäläinen kirmaa sinne pää kolmantena jalkana. Täällä valmiskakut ovat vielä ihan sopuhintaisia, joten en todella enää ryhtynyt leipomispuuhiin viikonlopun päätteeksi. Ja toisin kuin Suomessa, ei allergioita ole ja kouluun saa viedä ihan mitä vaan. Laktoositontahan täältä ei oikeastaan edes saa, tosin meidän laktoosittomat lapset eivät täällä kärsi maitotuotteista lainkaan. Joskin eivät juokaan maitoa kuten Suomessa. Onneksi lapsillamme ei ole sen ihmeellisimpiä allergioita, en todella tiedä miten ne täällä kouluissa huomioidaan. 

IMG_3724.JPG

Semmoisia synttärimietteitä. Tähän loppuun on vielä ihan pakko avautua asiasta, jota olen nyt miettinyt tässä viimeisen viikon. Nimittäin kiireestä. Aasia todellakin korostaa erästä huonoa puoltani ja tekee siitä sietämättömän: olen aina myöhässä! Miten vaikeaa se voikaan olla päästä yhdeksäksi sinne kouluun, yhdeksi sovittuun tapaamiseen, kahdeksi hakemaan lapsia jne. Olen aina ollut varsinainen Rouva Viimetippa, ja Suomessa vielä jotenkin pärjännyt asian kanssa. Mutta entä täällä? Voin kertoa, että täällä kaduilla ei kiirehditä, ei kolise kenkien korot eikä ihmiset tuijota tiukasti eteensä ja purista sitä laukkua rystyset valkoisina että se pysyy vauhdissa mukana. Ei! Täällä todellakin laahustetaan! Entä sitten autolla, pääseekö nopeasti? No ei! Kyllä on tuhannet muutkin autoilijat liikenteessä, eikä edes siihen samaan kellonlyömään vaan oikeastaan aina! Joskus niitä on vain muutama tuhat enemmän. Voiko silloin syyttää liikennettä, jos on jo valmiiksi lähtenyt vartin myöhässä ja sitten juuttuu tuonne liikenteeseen vielä ylimääräiseksi puoleksi tunniksi? Varsinkin kun on asunut täällä jo yli vuoden ja varsin hyvin tietää tämän liikennetilanteen. Tai laahustustilanteen. Jos sinne kauppaan menee viimetipassa, niin omapahan on ongelmasi kun ne ostokset etenee siinä hihnalla: piiiiiiiip, 5 sekunnin tauko, piiiiiiiip, 7 sekunnin tauko…kestää…kestää… Kyllä siinä on taas Rouva Viimetipalla hermot kireällä. Aijjai! Tätä kaikkea mietin tänään kun juoksin paikasta toiseen etsimässä kertakäyttölautasia koulusynttäreille, ja ne tietysti oli loppu kaikista kaupoista (pitikö tämä taas jättää viimeiselle mahdolliselle hetkelle?!?!). Niin, tämä on muuten toinen ärsyttävä asia täällä. Jos kaupasta joku loppuu, se loppuu. Ja sitä tulee lisää, joskus. Jos tulee. Voi mennä monta kuukauttakin. Tai sitten ei tule. Että turha jäädä odottelemaan.

Siinä oli tämän päivän valitusvirsi. Siitä huolimatta on hyvä pössis päällä. Viikonloppu oli tosi kiva, paljon kavereita, synttäreitä, KL Grand Prix ja kotihengailua. Tänään oli toinen malesian kielenopetustunti, ei ole helppoa ei! Mutta antoisaa. Töitä on myös tällä hetkellä hurja määrä, vähän kauhistuttaa kuinka selviän tästä seuraavasta kuukaudesta. Mutta kyllä se siitä, luottoa on. Ja siis on niin paljon kaikkea kivaa mitä odottaa, että ihan tässä en meinaa pysyä housuissani. Varattiin loppukuuksi matka Penangille pitkäksi viikonlopuksi, odotan sitä jo tosi paljon. Ja ensi viikonloppu se vasta tarjoaakin luksusta, lähdemme nimittäin tyttöjen viikonloppumatkalle Bangkokiin. Että ei se haittaa jos vähän kadulla laahustetaankin, hyvää se tekisi oppia se taito minunkin!

Suhteet Ystävät ja perhe Lasten tyyli