Tästä tuli hyvää, vaikka kermat loppuikin kesken (eiks nyt oo trendikästä jättääkin sivut näkyviin?), mansikat olivat kuin mitäkin muovihedelmiä, ja USAsta asti rahdatut pensasmustikat jo parhaat päivänsä nähneitä. Ei täällä kyllä suomalaisen marjakakun veroista saa leivottua vaikka mitä tekisi!

Meillä on juhlittu viikonloppuna 5-vuotissynttäreitä! Uskomatonta! Olen pahoillani, mutta pakko tämä ainainen virsi on vingahtaa ilmoille: mihin nämä vuodet ovat menneet? Tuntuu, että lasten saamisen jälkeen elämä on mennyt jonkinlaisella pikakelauksella eteenpäin, niin hurjaa kyytiä ettei perässä pysy! Jostain joskus luinkin, että tämä ajankulun nopeutuminen vanhetessa liittyy länsimaisten ihmisten lineaariseen aikakäsitykseen ja kun elämän edetessä taakse kertyy yhä enemmän tapahtumia ja elettyä elämää, myös jäljellä oleva aika tuntuu lyhyemmältä. Ja sitä kautta myös tuntuu, että aika kulkee nopeammin. Kiinnostavaa, eikö! 

Tässä kuvassa huomaa hyvin tätä aasialaisten lastentilojen värimaailmaa. Sinänsä kiva että värejä löytyy, mutta joku roti! Itse olen aina ihan värikrapulassa sisäleikkipaikoissa ja jopa täällä koulussa vietetyn ajan jälkeen. Minun skandinaaviset verkkokalvot kaipaavat valkoisia sekä puisia pintoja ja näkymää, joka ei jo itsessään nostaisi pulssia kymmenellä lyönnillä minuutissa. Ja ne akustiikkalevyt – miksi ketään muuta ei häiritse se, että missään tiloissa ei ole minkäänlaista akustiikkaa?  Tuolla koulun avoimessa tilassakaan ei ole yhtään ainoaa asiaa, joka oikeasti imisi ääntä itseensä ja vaimentaisi ääniä…

No mutta palataan aiheeseen. Esikoisen synttärit oli eilen, ja koska viime vuonna päiväkotisynttäreitä ei vietetty niin sovimme esikoisen kanssa jo hyvissä ajoin, että tänä vuonna sellaisia vietetään vaikka taaskin osuvat viikonlopulle. Onneksi synttärihulluus on laantunut päiväkodissa pelkän kakun tasolle; viime vuonna perheet järjestivät paikalle klovneja, taikureita ja ties mitä! Hiki siinä tuli miettiessä, että mitähän sitä omille lapsille keksisi. Onneksi kuitenkin uudet tilat, uudet säännöt. Eli pääsin pälkähästä ja pelkkä kakku riitti.

Hmm, voitte ehkä jo huomata eron ensimmäisen kakun ja tämän ylläolevan kakun välissä. Mitä luulette, leivoinko itse? Kyllä se niin on, että jos tällaisissa jutuissa pääsee sieltä mistä aita on matalin, niin meikäläinen kirmaa sinne pää kolmantena jalkana. Täällä valmiskakut ovat vielä ihan sopuhintaisia, joten en todella enää ryhtynyt leipomispuuhiin viikonlopun päätteeksi. Ja toisin kuin Suomessa, ei allergioita ole ja kouluun saa viedä ihan mitä vaan. Laktoositontahan täältä ei oikeastaan edes saa, tosin meidän laktoosittomat lapset eivät täällä kärsi maitotuotteista lainkaan. Joskin eivät juokaan maitoa kuten Suomessa. Onneksi lapsillamme ei ole sen ihmeellisimpiä allergioita, en todella tiedä miten ne täällä kouluissa huomioidaan. 

Semmoisia synttärimietteitä. Tähän loppuun on vielä ihan pakko avautua asiasta, jota olen nyt miettinyt tässä viimeisen viikon. Nimittäin kiireestä. Aasia todellakin korostaa erästä huonoa puoltani ja tekee siitä sietämättömän: olen aina myöhässä! Miten vaikeaa se voikaan olla päästä yhdeksäksi sinne kouluun, yhdeksi sovittuun tapaamiseen, kahdeksi hakemaan lapsia jne. Olen aina ollut varsinainen Rouva Viimetippa, ja Suomessa vielä jotenkin pärjännyt asian kanssa. Mutta entä täällä? Voin kertoa, että täällä kaduilla ei kiirehditä, ei kolise kenkien korot eikä ihmiset tuijota tiukasti eteensä ja purista sitä laukkua rystyset valkoisina että se pysyy vauhdissa mukana. Ei! Täällä todellakin laahustetaan! Entä sitten autolla, pääseekö nopeasti? No ei! Kyllä on tuhannet muutkin autoilijat liikenteessä, eikä edes siihen samaan kellonlyömään vaan oikeastaan aina! Joskus niitä on vain muutama tuhat enemmän. Voiko silloin syyttää liikennettä, jos on jo valmiiksi lähtenyt vartin myöhässä ja sitten juuttuu tuonne liikenteeseen vielä ylimääräiseksi puoleksi tunniksi? Varsinkin kun on asunut täällä jo yli vuoden ja varsin hyvin tietää tämän liikennetilanteen. Tai laahustustilanteen. Jos sinne kauppaan menee viimetipassa, niin omapahan on ongelmasi kun ne ostokset etenee siinä hihnalla: piiiiiiiip, 5 sekunnin tauko, piiiiiiiip, 7 sekunnin tauko…kestää…kestää… Kyllä siinä on taas Rouva Viimetipalla hermot kireällä. Aijjai! Tätä kaikkea mietin tänään kun juoksin paikasta toiseen etsimässä kertakäyttölautasia koulusynttäreille, ja ne tietysti oli loppu kaikista kaupoista (pitikö tämä taas jättää viimeiselle mahdolliselle hetkelle?!?!). Niin, tämä on muuten toinen ärsyttävä asia täällä. Jos kaupasta joku loppuu, se loppuu. Ja sitä tulee lisää, joskus. Jos tulee. Voi mennä monta kuukauttakin. Tai sitten ei tule. Että turha jäädä odottelemaan.

Siinä oli tämän päivän valitusvirsi. Siitä huolimatta on hyvä pössis päällä. Viikonloppu oli tosi kiva, paljon kavereita, synttäreitä, KL Grand Prix ja kotihengailua. Tänään oli toinen malesian kielenopetustunti, ei ole helppoa ei! Mutta antoisaa. Töitä on myös tällä hetkellä hurja määrä, vähän kauhistuttaa kuinka selviän tästä seuraavasta kuukaudesta. Mutta kyllä se siitä, luottoa on. Ja siis on niin paljon kaikkea kivaa mitä odottaa, että ihan tässä en meinaa pysyä housuissani. Varattiin loppukuuksi matka Penangille pitkäksi viikonlopuksi, odotan sitä jo tosi paljon. Ja ensi viikonloppu se vasta tarjoaakin luksusta, lähdemme nimittäin tyttöjen viikonloppumatkalle Bangkokiin. Että ei se haittaa jos vähän kadulla laahustetaankin, hyvää se tekisi oppia se taito minunkin!