Nuorimmaisemme sanoi ihan pikkuisena usein tätä tota tätä tota. Tämä lausahdus on jäänyt elämään perheessämme ja nyt otin sen tähän otsikoksikin, sillä juuri tätä tota tätä tota tämäkin kirjoitus sisältää.

Mietin, että mistä oikein kirjoittaisin, mistä kertoisin. Tekisi mieli kirjoittaa tästä tämänhetkisestä Malesian meiningistä, kuinka pidätetyn oppositiojohtajan tytär pidätettiin juuri, kun hän piti puheen parlamentissa (jonka jäsen itsekin on) jossa kritisoi hallitusta. Siitä, kuinka täällä kielletään kirjoja ja leffoja aika järjettömin perustein. Ja kuinka tämä ja monet muut ajankohtaiset uutiset täällä ja kotimaassa saavat ajattelemaan todella usein kuinka vapaa yhteiskunta Suomi on ja kuinka arvokas asia on sananvapaus! Sitä ei tule liiemmin ajatelleeksi siellä kotimaan katuja tallatessa, mutta etenkin näin vaalien alla on mielestäni todella hienoa että keskustelu on avointa ja jokaiselle mielipiteelle on tilaa, olkoonkin niistä sitten itse mitä mieltä tahansa. Malesiassa ei suinkaan ole pahin tilanne sananvapauden kannalta, mutta kyllä täällä Suomeen verrattuna on aivan eri henki siinä mitä saa sanoa ja kuka saa sanoa. 

En nyt kuitenkaan jaksa mennä sen syvällisemmin aiheeseen, päätä särkee jo valmiiksi. Päätä on siis jomottanut aamusta asti, vain intensiivinen parintunnin korukurssi ja sen jälkeinen ystävien kanssa nautittu lounas vei vihlonnan hetkeksi veke, mutta tässä sitä taas jysärin kanssa elellään. Ja mikäs muukaan syynä kuin PILATES! Olen nyt puolitoista kuukautta käynyt pilateksessa ja kroppa on jatkuvasti jumissa! Millon tää oikein helpottaa? Fyssarit ja lääkärit on määrännut minulle lasten jälkeisten selkäkipujen lääkkeeksi pilatesta ja nyt kun vihdoin sain raahattua itseni sinne ja käynkin siellä jopa säännöllisesti, on alaselkä jatkuvasti kipeä ja vähän arvaamaton, ja yläselkä ihan jumissa. Argh! En nyt vielä kuitenkaan luovuta, ehkä tässä mennään kohti vahvempaa corea. Pilatestunnilla raikaavat käskyt: ”Imprint your spine! Engage your core! What happened to your belly button?” Näillä siis mennään!

Olen vähän yrittänyt ryhdistäytyä tässä ruokapuolessa ja tehdä kotona enemmän ruokaa. Tässä läjä pinaattilettuja viime viikolta, olivat oikein herkullisia. Ostin linssijauhoja ja laitoin niitä vähän alle desin taikinaan tuomaan lisäjytyä ja jytyä tulikin. Jauhot maistuivat kyllä läpi, mutta hyvin teki kauppansa. Ikean puolukkahilloa vielä päälle niin a’vot, hetken henkinen teleporttaus Suomeen onnistui!

Lauantaina meillä oli koulun äideistä muodostuneen kaveriporukan kesken allaspirskeet. Jokainen toi jotain ruokaa (pot luck = nyyttärit, en ollut ennen kuullut), minä tein jo minun bravuuriksi muodostuneen porkkanakakun. Oli tosi kivat allaspirskeet ja kiva oli tavata kaikkien miehetkin, yleensä kuin äitiporukalla heilutaan. Oon kyllä tosi iloinen siitä, että olen tutustunut näihin äiteihin, elämä on muuttunut tosi paljon. Toki välillä on vähän väsyttävääkin kun joutuu pinnistelemään esimerkiksi kielen kanssa, ja joinain päivinä tekisi mieli luikkia kouluunkin pikaisesti ilman sen suurempia jutteluita tai sosialisointeja. Tääkin on nyt helpottanut, kun ei enää kieli jännitä niin paljoa kuin aikaisemmin. Kaikkea tyhmää sitä ihminen jännittääkin, mutta minkäs sille itselleen voi. Tähän voisin ilmaista oman painavan mielipiteeni siitä, että meidän kouluaikainen kielenopetus olisi voinut olla vähemmän kielioppiin painottavaa ja enemmän keskusteluun yms. Tosin olen myös kieliopin oppimisen kannalla, sen kautta oppii jäsentämään kielen aivan eri tavalla kuin ilman sitä. Mutta ehkä siitä kieliopin tankkaamisesta jää myös hieman sellainen paine, että aina pitää mennä kaikkien sääntöjen mukaan. Minulla se on ainakin hidastanut tosi paljon esim. saksan puhumaan oppimista Saksassa asuessani, enkä oikeastaan sitä sitten oppinutkaan kun en uskaltanut ikinä puhua ettei mene väärin! Argh!

Lopuksi vielä sananen tästä hienosta kirjasta, jonka sain juuri viikonloppuna päätökseen. Kirja kertoo Penangilla kasvavasta pojasta, Philipistä, jonka isä on britti ja äiti kiinalainen. Philip ei oikein ikinä tunne kuuluvansa perheeseen, koska hänen äitinsä on kuollut Philipin vielä ollessa lapsi ja kolmella isommalla sisaruksella on eri äiti. Philipin perhe omistaa pienen saaren Penangin kupeesta, mihin muuttaa japanilainen Mr. Endo eli Endo-san. Endo-san opettaa Philipille aikijutsua ja siinä sivussa myös paljon elämästä. Sen lisäksi että kirja kuvaa hienosti Philipin kasvua ja kasvukipuja, pääsee siinä käsiksi Malesian tapahtumiin toisen maailmansodan aikaan. En ole aiemmin varmaan edes tiennyt mitä täällä Kaakkois-Aasiassa on tapahtunut toisen maailmansodan aikana, mutta tämän kirjan myötä sain vähän käsitystä Malesian tapahtumista ja japanilaisten miehityksestä. Lisäksi kirja oli erilainen lukukokemus, koska mielestäni se oli selvästi aasialainen ja aasialaisella tavalla kaunis. Suosittelen!

Mutta nyt ruuanlaittoon! Täällä alkoikin just ukkonen, jos se vaikka veis tän päänsäryn mennessään…