Puoli vuotta jo takana, juna kääntynyt kotiin päin… Paitsi ettei välttämättä olekaan, saimme nimittäin tässä reilu viikko sitten tiedon että saattaisimme mahdollisesti jatkaa täällä vielä toisen vuoden! Mikään ei ole vielä varmaa, mutta hieno juttu, alkoi nimittäin ehkä hiukan jo masentamaan tämä junan kotiinpäin kääntyminen. Aika menee kyllä älyttömän nopeasti, en voi ymmärtää että yli kuusi kuukautta on jo tallattu Kuala Lumpurin kuumia katuja ja kylmiä tunneleita. Uskomatonta!
Ajankulun tosin huomaa lasten vaatteista, joita tässä tämä ilta ollaan epätoivoisesti yritetty kahden apurin (nooooot!) kanssa pakata matkalaukkuihin. Hihat ovat auttamattomasti viisi senttiä liian lyhyet ja lahkeista vilkkuu jos ei polvet ihan niin nilkat kuitenkin. Kumpikaan lapsista ei tiennyt mikä takki on (pidimme pukuvisan), ja kaksivuotiaamme luuli collegehupparia sadetakiksi! Näillä siis mennään. Ollaan todella päästy kyllä helpolla tässä vaaterumbassa, vaatteita tulee ostettua ihan tosi paljon vähemmin kuin kausi ei vaihdu vaan pysyy jatkuvasti samana. Shortsit kun ostaa vähän isoina niin niistähän voi iloita ihan puhkikulumiseen asti!
On tästä kauden vaihtumattomuudessa se huono puoli, ettei tosiaan huomaa kuinka lasten vaatteet ja kengät onkin yhtäkkiä pienet. Pojan crocksit ja varvastossut on kaksi senttiä liian lyhyet, olis varmaan aika marssia kauppaan hankkimaan uudet. Myös lenkkarit kuulemma sattuu varpaisiin, miten voi olla, vielä ollaan kuitenkin lenkkarikaudessa!? Eikun hups, onhan siitä jo kahdeksan kuukautta kun ne ostettiin…..
American charity bazaar. Tää on ihan huono kuva, mutta tilaisuus itsessään oli…no…aika amerikkalainen. Mutta ostin ihanimmat kengät ikinä (itselleni, heh), joten oli oikein onnistunut joulumarkkinakeikka. Tuli kyllä sellanen expatin rouva -olo. Aikamoista.
Kun nyt katsoo puolta vuotta taaksepäin, on se sisältänyt paljon iloa, mutta myös synkkiä fiiliksiä. Alku varsinkin oli vaikeaa, nyt jo nämä viimeiset kuukaudet ovat olleet paljon parempia ja tasaisempia. Vieläkin välillä ottaa pannuun olla vain osa-aikaisesti töissä, naputella täällä kotona tätä tietokonetta ilman mitään sosiaalista työverkostoa. Nyt vielä talvella aikaeron ollessa kuusi tuntia, tuntuu että loistavat etäyhteydetkään eivät auta kun auttamatta ollaan eri aikoihin sorvin äärellä. Tulen yleensä kuitenkin tällaisten ärsytyshetkien jälkeen pian järkiini, oon tosiaan onnenpekka että saan tehdä näitä etätöitä JA olla kotona niin paljon myös lasten kanssa. Viikkoon mahtuu myös vapaa-aikaa (kiitos meidän maailman ihanimman maidin), jolloin saan tehdä ihan omia juttujani kavereiden kanssa. Luonnollisesti tälle bloggaamiselle ei ole enää ollutkaan aikaa, mikä sinänsä on vähän harmi.
Päiväkodissa on nököttänyt oikea (!!) kuusi jo marraskuun alusta lähtien!
Entäs ne matkat sitten… Tosiasiahan on, että me todellakin asutaan mestoilla! Ihan mielettömiä rantakohteita tässä lähellä, ja on niitä ihan mukavasti tullut käyty katsomassakin viimeisten puolen vuoden aikana. Matkustelu aloitettiin Pangkorilta (ihan kiva, malesialainen, viidakkoa), jatkettiin Balilla (ristiriitaiset fiilikset, täynnä ihmisiä mutta myös kyllä ihana), vanhempien vieraillessa käytiin Kuantanissa (turkoosia kirkasta vettä, tyhjät rannat, alkoholia ei saa mistään (yritettiin ostaa äidin 60v skumpat, hah älä tee sitä virhettä ettet ota omia juomia KL:stä mukaan)), ystävien kanssa vietettiin lähes viikko Langkawilla (rakastuin) ja sitten vielä ehdittiin heittää viikonloppureissu Taman Negaraan (maailman vanhin sademetsä, tosin nähtiin vain pieni pintaraapaisu).
Tässä nyt kun näitä tehtyjä reissuja listaa niin tuntuu aika paljolta. Mutta ollaan me kyllä ehditty täällä Kuala Lumpurissakin olla ja nähdä vaikka mitä. Meillä on ollut majatalo täynnä koko syksyn, joten olen myös ehtinyt ihan kiitettävästi toimia tässä matkaoppaana. Kävin itse MaSun järjestämillä kaupunkikävelyillä, joilla opin niin paljon kaupungista kaikkea että olen sitten saanut itsekin loistaa näillä omilla turistikävelyilläni. Vieraat on viety Brickfieldsiin, Chinatowniin, Batu Caveseille, Lake Gardensiin, Kampung Baruun, Chow kitiin, Bukit Bintangiin, KL Toweriin, Petronas towersiin, FRIMiin, Craft Complexiin ja niin edelleen. Laskin, että olen käynyt kuusi kertaa Batu Caveseilla. HUH HUH! Sinne ei kyllä tartte enää mennä. Paitsi edelleen on siellä järjestettävä lepakkokierros heittämättä, että ehkä kuitenkin sittenkin vielä kerran…
Berjaya Times Squaren joulukuusi. Kaikki on niin ökyä ja isoa, että ihan pyörryttää…!
Arkipäivät meillä on aikalailla samanlaisia. Esikoinen on päiväkodissa puoli kymmenestä puoli kolmeen, ja sen ajan pyrin tekemään töitä työpäivinä. Monesti vielä jatkan iltapäivälläkin, riippuu aina viikosta. Kerran kuussa on MaSun aamukahvit ja kerran viikossa ollaan pidetty suomalaisten vanhempien kanssa leikkitreffit. Ihanaa kun meidän lapsetkin on saaneet kavereita ja löytäneet tärkeitä ihmisiä itselleen, tuntuu että vihdoin myös meidän esikoinen viihtyy täällä ihan oikeasti. Esikoisella on myös päiväkodista löytynyt poikaporukka, jossa he sitten aiheuttavat harmaita hiuksia opettajilleen. Palautetta tulee ihan säännöllisesti, että pitää muistuttaa tätä meidän herraa kuinka oikein käyttäydytään ja ettei saa leikkiä niin rajusti..
Oon kyllä itse ajatellut, että ehkä noi rajut leikit johtuu vähän myös siitä ettei ole sitä kieltä vieläkään. Aika monia fraaseja poika jo osaa, mutta luulen että todelliset keskustelut ovat vielä aika kaukana. Eipä tuo ole haitannut hirveästi, mutta ehkä se kuitenkin on osa syy levottomuuteen. Tai ehkä tää meidän tapaus on sitten vaan astetta villimpi, tiedä häntä.
Näyttääkö tää nyt ihan oikealta? Tuleeko joulufiilis?
Nyt vihdoin puolen vuoden jälkeen voin sanoa, että alan hieman oppimaan tästä maasta. Vieläkään en uskalla kovin itsevarmasti antaa mitään lausuntoja tämän maan tilasta, mutta vihdoinkin tuntuu että alan vähän päästä sisälle tähän maahan. Yritän lukea lehtiä ja pysyä kärryillä, mutta aika vaikea on ollut silti saada otetta. Tässä ihan vain irrallisia ajatuksia Malesiasta, en osaa vielä niitä oikein liittää mihinkään. Osa näistä ei välttämättä liity Malesiaan, mutta myös näitä asioita täällä ajattelen lähes päivittäin:
– Millaista on, kun ei ole riippumatonta lehdistöä. En väitä, että sellaista Suomessakaan on, mutta mitä se on täällä ja mitä se on siellä, ero on todella suuri.
– Millaista on, kun et voi luottaa poliisiin. Poliisin kuukausipalkka on 800 ringittiä eli kaksisataa euroa. Kuka sillä elää? Kuinka siinä voi olla korruptoitumatta?
– Kuinka erilaista on, että joka päivä ajattelet ihmisoikeuksia, tuloeroja, köyhyyttä, epätasa-arvoa. Ja oikeasti joka päivä ajattelet sitä, kuinka onnekas olet kun olet syntynyt Suomeen. Mitä olen oikeasti tehnyt ansaitakseni tämän? En mitään. Mitä voin tehdä asialle? Miten voisin olla vähemmin hyväosainen? Tai miten voisin tasoittaa tätä kuilua?
– Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Onko se raha? Onko se vapaus? Mitä on vapaus? Onko raha vapautta?
– Kuolemantuomio. Raipaniskut. Hirttotuomio. Mahdollinen giljotiinin uudelleenkäyttöönotto (pliis oliko tää vitsi?). Nykyaikaa?
– Islaminusko. Huivit. Naisen asema. Muiden uskontojen asema. Saudiraha. Tähän en edes mene, mutta voin kertoa että mietin sitä joka päivä. Olen todella kiitollinen tästä ajasta täällä Malesiassa, se on ollut kaikin puolin silmiäavaavaa ja opettavaista. Olen vasta pääsemässä vauhtiin, joten hyvä että aikaa on vielä jäljellä.
Tässä kuusessa sitä on mistä ammentaa! Bling bling!
Edellinen listaus ei suinkaan ollut tarkoitettu Malesian mustamaalaamiseksi. Tämä on todella kaunis maa, myös paljon modernimpi kuin odotin. Kuala Lumpurin keskusta on siisti ja koen sen myös aika turvalliseksi. Malesian luonto on aivan upeaa ja ihmiset todella ystävällisiä. En ole törmännyt täällä puolen vuoden aikana vielä yhteenkään oikeasti epäystävälliseen ihmiseen, vaikka paikalliseen asiakaspalveluun on muuten ollutkin tottuminen. Totisesti täällä täytyy oppia sietämään sanoja CAN NOT ! Koska jos jotain ei voi tehdä, niin sitä ei tosiaankaan voi tehdä. Tai no, poikkeuksiahan voi sitten kuitenkin aina tehdä. Huokaus!
Suria KLCC:n joulukuusi. Kai näiden on vaan oltava niin mahtipontisia, kun nää kauppakeskuksetkin on niin jättiläismäisiä.
Malesialaiselle ruualle on vielä annettava erityismainintansa. Täältä saa todella hyvää ruokaa! Meidän lemppareiksi ovat muodostuneet chicken rendang (tulinen kanakastike), beef rendang, satay-tikut, fish curry, roti canai + dhal, teppanyaki ja lähisupermarketin sushi. Näitä me syödään todella paljon ja usein. Miehen työmatkan varrella on monta food courtia ja supermarket, josta saa todella herkullista sushia. Food courtissa meidän perheen sapuskat maksaa yleensä noin 30-50 ringittiä eli kympin molemmin puolin. Sushit saa meidän perheelle noin 30rm eli reilulla seittämällä eurolla. Lapset nyt ei paljon sushia syö, mutta kyllä ne niitä pikkumakeja vetelee ihan innoissaan. Länkkäripaikoissa syödään harvemmin, mutta niissä ruoka maksaa n.6€/annos + 2€/juoma. Nyt puhun siis sellasista Chicos-tyyppisistä ravintoloista, en mistään luksusmestoista. Tänään vietiin meidän apulainen joululounaalle Nando’siin, taisi maksaa 25€ meiltä neljältä (minä, Amelia ja lapset).
Tulee kyllä syötyä ihan luvattoman paljon ulkona. Toisaalta kun kotona tekee ruokaa, tulee siihen ostettua myös aika kalliita ruoka-aineita. Juustot, nauta, lohi, maitotuotteet ja pastakastikkeet yms ovat kalliimpia kuin Suomessa. Olen vielä vähän huonosti oppinut käyttämään paikallisia ruoka-aineksia, vaikka yritys on kyllä kova. Tää olkoon minun uudenvuodenlupaus, opetella tekemään paikallista ruokaa.
Ho ho ho, We wish you a Merry Christmas and a Happy New Year!
Eipä tässä muuta. Huomenna starttaa kone kohti Eurooppaa ja Suomea, ja siellä vietetäänkin sitten seuraavat kolme viikkoa. Koko perhe on jo ihan innoissaan, laukut on puoliksi pakattu ja ajatukset viilettää jo Suomessa. Odotan niin kovasti rakkaita ihmisiä, raikasta ilmaa, suomalaista ruokaa (just kun mainostin tätä paikallista, hehheh, on silti kova vajaus ihan vaan suomalaisesta ruuasta), reippailua, lenkkeilyä, työkavereita, joulua, riisipiirakoita ja… sanoinko jo raikasta ilmaa?
Hyvää joulua kaikille, palataan viimeistään tammikuussa!
