Taman Negara, Kansallispuisto. Luultavasti maailman vanhin sademetsä, noin 130 miljoonaa vuotta vanha. Täällä ei ole jääkaudet jyllänneet ja ekosysteemi on saanut olla rauhassa.

Tässä vähän infoa suoraan Wikipediasta: Taman Negaran alue on Malesian suurin luonnonpuisto, 4343 km2 pinta-alaltaan. Taman Negaran alueella asuu muun muassa malesiantiikereitä, sumatran sarvikuonoja ja aasian elefantteja. Alue on suojeltu 1938 ja on siitä asti kulkenut kansallispuisto-statuksella.

Alue on niin iso, että me ei nähty oikeastaan mitään eläimiä hotellin liepeillä asuvaa puolikesyä tapiiria, oravia ja apinoita lukuunottamatta. Mutta silti oli sykähdyttävää ajatella, että tässä samassa metsässä hiukan syvemmällä asustelee tiikereitä, norsuja, tapiireja, panttereita ja muita upeita eläimiä!

Me käveltiin ehkä noin viiden kilsan lenkki lauantaina sisältäen tuon canopy walkwayn, joka sekin on maailman pisin sellainen (500 m pitkä). Esikoinenkin on jo niin vanha canopy walkway -kävijä, ettei tuntunut enää missään tai miltään. Hienot oli kyllä näkymät, mutta täytyy sanoa ettei KL:n FRIMin canopy walkway jää mitenkään kauheasti jälkeen tuosta – ainoastaan ehkä pituudeltaan. Mutta vain tämän takia ei kannata Taman Negaraan asti ajella, vaikka tuskin kukaan sellaista suunnitteleekaan.

Canopy walkwaylta nähtiin kaksi jättioravaa (Giant squarrel), ne oli kyllä tosiaan aika jättejä. Olin salaa toivonut näkeväni hornbillin, Malesian kansallislinnun, mutta en nähnyt. Oon tässä pikkuhiljaa kerryttänyt ittelleni pakkomielteen vapaana elävän hornbillin näkemisestä vielä Malesiassa asumisaikana. 

Rappusia riitti, niin ylös kuin alas. Osittain polut olivat siis ihan polkuja, osittain näitä rappusia ja pitkospuita. Mutta hyvä niin, näin säästyttiin iilimadoilta ja reitti oli myös helpompi kulkea lasten kanssa. Ja kyllä se silti otti voimille, kertooko jotain meidän fyysisestä kunnosta kenties? Mies sanoi ehkä kilsa ennen hotellia jalkojensa olevan kuin ylikypsää spagettia (sillä tietysti puolet reissusta poika olkapäillä, kivasti lisäpainoa rappusiin). Hetki meni, niin esikoinen ilmoitti: ”Äiti mun jalat on iha lihapullat!” Niinpä, lihapullia oli meidän jalat kyllä tämän reissun jälkeen. 

Metsä oli tosi hieno ja puistossa olisi voinut osallistua erilaisiin aktiviteetteihin. Me napattiin venekuski kelluvilta ravintoloilta (hotellimme sijaitsi puiston laidalla, joen äärellä ja sinne oli otettava vene joen toisella puolella olevilta kelluvilta ravintoloilta) ja ajeltiin tunti jokea ylöspäin. Tästä on kuvia vain kännykässä, ja koska kännykästä tuntuu nyt olevan ylivoimaista siirtää kuvia tälle vanhalle tietokoneelle, en saa niitä nyt tähän laitettua. Laitoin instagramiin kuvan Orang asli -kylästä eli alkuperäisasukkaiden kylästä metsän ja joen laidalla. Me ei haluttu mennä moiseen kylään, tuntuu että siellä ihmiset ovat vain pällisteltävinä aamusta iltaan, päivästä päivään. Mutta oli hienoa kuitenkin nähdä kylä joelta käsin, mietin millaista elämä on oikeasti ollut siinä joen laidassa, sademetsän ja joen armoilla.

Siitä tuli mieleeni, luen parhaillaan kirjaa, joka kertoo amerikkalaisen toimittajan matkasta jalkasin läpi Borneon. Tosi kiinnostava kirja ja avartaa upeasti myös alkuperäiskansojen elämää sademetsissä. Mikä viisaus näissä ihmisissä piileekään, kuinka hienosti he elävät luonnosta. Tai elivät, en oikein tiedä mikä näiden alkuperäiskansojen kohtalo on tällä hetkellä. Tuntui jo tuolloin -80 luvulla olevan sekä sademetsien kohtalo että alkuperäiskansojen kohtalo menossa huonompaan suuntaan. Ja siitä on jo kaksikymmentä vuotta!

Nyt taidan kuitenkin napata kirjan kainaloon ja painua sängynpohjalle lukemaan lisää sademetsäseikkailuja. Adios!

xx