Taman Negara

DSC_0887.JPG

Taman Negara, Kansallispuisto. Luultavasti maailman vanhin sademetsä, noin 130 miljoonaa vuotta vanha. Täällä ei ole jääkaudet jyllänneet ja ekosysteemi on saanut olla rauhassa.

Tässä vähän infoa suoraan Wikipediasta: Taman Negaran alue on Malesian suurin luonnonpuisto, 4343 km2 pinta-alaltaan. Taman Negaran alueella asuu muun muassa malesiantiikereitä, sumatran sarvikuonoja ja aasian elefantteja. Alue on suojeltu 1938 ja on siitä asti kulkenut kansallispuisto-statuksella.

Alue on niin iso, että me ei nähty oikeastaan mitään eläimiä hotellin liepeillä asuvaa puolikesyä tapiiria, oravia ja apinoita lukuunottamatta. Mutta silti oli sykähdyttävää ajatella, että tässä samassa metsässä hiukan syvemmällä asustelee tiikereitä, norsuja, tapiireja, panttereita ja muita upeita eläimiä!

DSC_0840.JPG

Me käveltiin ehkä noin viiden kilsan lenkki lauantaina sisältäen tuon canopy walkwayn, joka sekin on maailman pisin sellainen (500 m pitkä). Esikoinenkin on jo niin vanha canopy walkway -kävijä, ettei tuntunut enää missään tai miltään. Hienot oli kyllä näkymät, mutta täytyy sanoa ettei KL:n FRIMin canopy walkway jää mitenkään kauheasti jälkeen tuosta – ainoastaan ehkä pituudeltaan. Mutta vain tämän takia ei kannata Taman Negaraan asti ajella, vaikka tuskin kukaan sellaista suunnitteleekaan.

DSC_0858.JPG

Canopy walkwaylta nähtiin kaksi jättioravaa (Giant squarrel), ne oli kyllä tosiaan aika jättejä. Olin salaa toivonut näkeväni hornbillin, Malesian kansallislinnun, mutta en nähnyt. Oon tässä pikkuhiljaa kerryttänyt ittelleni pakkomielteen vapaana elävän hornbillin näkemisestä vielä Malesiassa asumisaikana. 

DSC_0904.JPG

Rappusia riitti, niin ylös kuin alas. Osittain polut olivat siis ihan polkuja, osittain näitä rappusia ja pitkospuita. Mutta hyvä niin, näin säästyttiin iilimadoilta ja reitti oli myös helpompi kulkea lasten kanssa. Ja kyllä se silti otti voimille, kertooko jotain meidän fyysisestä kunnosta kenties? Mies sanoi ehkä kilsa ennen hotellia jalkojensa olevan kuin ylikypsää spagettia (sillä tietysti puolet reissusta poika olkapäillä, kivasti lisäpainoa rappusiin). Hetki meni, niin esikoinen ilmoitti: ”Äiti mun jalat on iha lihapullat!” Niinpä, lihapullia oli meidän jalat kyllä tämän reissun jälkeen. 

Metsä oli tosi hieno ja puistossa olisi voinut osallistua erilaisiin aktiviteetteihin. Me napattiin venekuski kelluvilta ravintoloilta (hotellimme sijaitsi puiston laidalla, joen äärellä ja sinne oli otettava vene joen toisella puolella olevilta kelluvilta ravintoloilta) ja ajeltiin tunti jokea ylöspäin. Tästä on kuvia vain kännykässä, ja koska kännykästä tuntuu nyt olevan ylivoimaista siirtää kuvia tälle vanhalle tietokoneelle, en saa niitä nyt tähän laitettua. Laitoin instagramiin kuvan Orang asli -kylästä eli alkuperäisasukkaiden kylästä metsän ja joen laidalla. Me ei haluttu mennä moiseen kylään, tuntuu että siellä ihmiset ovat vain pällisteltävinä aamusta iltaan, päivästä päivään. Mutta oli hienoa kuitenkin nähdä kylä joelta käsin, mietin millaista elämä on oikeasti ollut siinä joen laidassa, sademetsän ja joen armoilla.

Siitä tuli mieleeni, luen parhaillaan kirjaa, joka kertoo amerikkalaisen toimittajan matkasta jalkasin läpi Borneon. Tosi kiinnostava kirja ja avartaa upeasti myös alkuperäiskansojen elämää sademetsissä. Mikä viisaus näissä ihmisissä piileekään, kuinka hienosti he elävät luonnosta. Tai elivät, en oikein tiedä mikä näiden alkuperäiskansojen kohtalo on tällä hetkellä. Tuntui jo tuolloin -80 luvulla olevan sekä sademetsien kohtalo että alkuperäiskansojen kohtalo menossa huonompaan suuntaan. Ja siitä on jo kaksikymmentä vuotta!

Nyt taidan kuitenkin napata kirjan kainaloon ja painua sängynpohjalle lukemaan lisää sademetsäseikkailuja. Adios!

xx

Kulttuuri Matkat

Kiirettä pitelee

Mangolassie.jpg

Viereisen Nasi Kandar Pelita -ravintolan mangolassit ovat tosi herkullisia – kunhan pyytää ne ilman sokeria! Sokeria täällä syödäänkin (ja etenkin juodaan) kilokaupalla, välillä menee ihan hermot kun sitä tungetaan joka paikkaan aika loivin liikkein. Äklöä!

Pitkään on taas pidellyt blogissa hiljaista. Kauheasti olisi ideoita ja ajatuksia kirjoitettavana ja jaettavana, mutta ei nyt riitä energiaa. Haudon siis niitä vielä hetken, ehkä ensi viikolla saisin itsestäni annettua tänne bloginkin puolelle.

Sinänsä ihan iloista, että elämäni on siirtynyt täältä virtuaalimaailmasta enemmän tähän todelliseen maailmaan. Olen onnistunut täyttämään kalenterini ihan kiitettävän täyteen, tällä viikolla olikin sitten ihanaa kun maanantai ja tiistai olivat ihan normaaleita arkisia päiviä töineen eikä tarvinnut lähteä mihinkään. Loppuviikko onkin sitten pitänyt haipakkaa.

Mikä meikäläisen sitten pitää niin kiireisenä? 

Niin hassua kuin se onkin, vie 14,5 viikkotyötunnin tekeminen monta päivää. Siihen siis tietysti uppoaa aikaa arjesta ihan kiitettävästi. Sen lisäksi toimin tällä hetkellä Malesian suomalaisyhdistyksen tiedottajana ja hallituksen jäsenenä, siihenkin uppoaa aikaa jonkin verran. Lisäksi tänne perustetaan juuri Suomi-koulua ja toiminta alkaa tässä marraskuun lopussa. Olen ollut siinäkin projektissa mukana ja lupauduin sihteeriksi hallitukseen. Tosi kivoja ja kiinnostavia juttuja, ilolla olen tässä kaikessa mukana!

Täällä on myös nyt aika paljon suomalaisia perheitä ja olemmekin nyt reilun kuukauden tavanneet viikottain leikkitreffien merkeissä. Täällä kaupungissa näihinkin treffeihin menee melkein päivä taksimatkoineen ja muineen. Mutta treffit ovat tosi kivoja – lapset pääsevät leikkimään omalla äidinkielellään ja myös äidit pääsevät vaihtamaan kuulumisia. Treffit on aina arkiviikon pieni kohokohta, jota odottavat sekä lapset että äiti! 

Viimeiset kolme viikkoa minut on torstaisin pitänyt kiireisenä MaSun järjestämät kaupunkikävelyt, joilla onkin oppinut tosi paljon tästä kaupungista ja päässyt näkemään vähän pintaa syvemmältä. Kaupunkikävelyjen vetäjä on asunut täällä jo lähes yhdeksän vuotta, joten häneltä on kyllä oppinut yhtä ja toista tämän kaupungin ja maan menosta ja kulttuurista. Aivan loistavaa. Näiltä kävelyiltä minulla olisi kännykässä myös aika lailla kuvia, pitäisi vaan saada niitä koneelle niin voisin kirjoittaa niistä vähän enemmän.

Pikkusisko on myös täällä tällä hetkellä kylässä, mutta sitä ei oo kyllä paljon näkynyt. Pari ekaa päivää lomastaan olivat täällä KL:ssä, mutta sen jälkeen lensivät Kota Kinabalulle kiipeämään, tulivat takaisin ja lähtivät heti seuraavana päivänä Langkawille. Ei oo paljon tarttenu turistioppaana toimia. 🙂 Nyt viikonlopuksi lähdetään yhdessä Taman Negaraan eli suomennettuna Kansallispuistoon. Olen innoissani, tätä visiittiä olen odottanut tosi pitkään! Siitä varmasti kirjoitan sitten lisää! Äsken käytiin esikoisen kanssa ostamassa nylon-sukkia, kuulin että niiden avulla voi suojautua iilimadoilta, joita siis Taman Negaran poluilla lymyilee ihan kohtuullisen paljon. Yyh. Saa nähdä mitä tästä tulee…

Muuten arkeen kuuluu jo Suomi-loman odotusta, esikoisen päiväkotia, miehen töitä, omia töitä, nuorimmaisen höpinöitä, Orange is the New Black, sadekautta, savusumua (jota ei onneksi enää niin paljoa, jee!), aasialaisen ruuan totaaliähkyä ja ehkä jo pienoista joulunodotusta.

Siinäpä sitä. Jospa ensi kerralla olisi vähän järkevämmät jutut.

xx

Suhteet Oma elämä Höpsöä