Tämän bloginhan tarkoitus on raportoida meidän kuulumisia täältä kaukomailta, mutta pieni propagandapläjäys ei kuitenkaan pahitteeksi. Olen viime vuosina vaihtanut television turhakkeet ja tosi-tv:n sarjoihin, enkä voi millään olla mainostamatta näitä muutamia helmiä teillekin. 

Illalla lasten mentyä nukkumaan parhainta rentoutusta on katsoa jotain hyvää telkkarista. Siis oikeasti hyvää. Olen siis jo aikapäivää sitten hylännyt telkkarin tarjonnan (Greyn anatomiaa ja Good Wifea ja muutamia suomalaisia sarjoja lukuunottamatta) ja siirtynyt dvd-bokseihin, ja sittemmin siis myös Netflixiin. Tosin Malesiassa ei ole Netflixiä eikä vastaavaa palvelua, joten olemme siirtyneet takaisin dvd-bokseihi. Nykyään tehdään ihan älyttömän hyviä ja todella laadukkaita sarjoja, ja koska telkkarille suotavaa aikaa on päivässä maksimissaan tunti, en halua haaskata sitä.

Ensimmäinen sarjarakkauteni oli The Wire. Abso-fucking-lutely (sarjan hengessä pakko vähän kiroilla). Se on oikeasti maailman paras tv-sarja, yhtään vähättelemättä. Jaksan mainostaa sitä aina ja kaikkialla, varmaankin ärsyttävyyteen asti. Itsehän nimittäin ärsyynnyin mieheni mainospuheisiin niin kovasti, että uhkasin jo jättää sarjan katsomatta ikihyviksi jos ei painostus lopu. Painostus loppuikin lähes vuodeksi, kunnes tuo kaikkien aikojen sarjahelmi alkoi jälleen kerran telkkarista. Lupasin miehelleni katsoa ensimmäisen jakson, ja vaikkei se nyt vielä vienyt mennessään lupasin katsoa toisenkin. Sitten siirryttiinkin telkkarin tarjonnasta dvd-bokseihin (jotka meillä siis oli jo hyllyssä, koska mieheni fanitti sarjaa ihan täysillä). Parhaimpina (vai pahimpina) päivinä katsoin viisi jaksoa putkeen, enkä kyllä ymmärrä että millä ajalla. Olin tosin äitiyslomalla, mutta viisi tunnin mittaista jaksoa on paljon vaikka makaisi kipeänä sängynpohjalla.

Aah, McNulty ja Stringer Bell – en ole vielä löytänyt veroisianne! (kuva törkeästi poimittu netin syövereistä)

The Wiren jättämän tyhjyyden jälkeen piti miettiä, millä ihmeellä täytämme iltamme siitä lähtien. Elokuvien katselusta olen aina nauttinut, mutta elokuvat ovat yleensä liian pitkiä varsinkin arki-iltojen viihdykkeeksi. Luontevasti kuitenkin siirryimme The Wiren tekijöiden uudehkoon sarjaan Tremeen, joka kertoo New Orleansista Katherine-hurrikaanin jälkeen. Pasuunaa sarjassa soitti The Wiren Bunk, ja inkkaripäällikkönä esiintyi Lester, joten eroahdistus ei päässyt kasvamaan liian suureksi. Ja ah, uusi rakkaus oli pian syntynyt! 

Treme on jotain aivan muuta kuin The Wire, sarjoja yhdistää vain niiden erinomaisuus. Hehheh. Tremen myötä haaveilen New Orleansin klubeille pääsystä, ja sen ansiosta kävimme myös viime helmikuussa Storyvillessä Mardi Gras -festareilla oikean Mardi Gras’n korvikkeena. Olimme noin 30 vuotta muuta juhlakansaa nuorempia mutta what the heck, meno oli silti mahtavaa! Tässä alla Tremen traileri, katsokaa ja ihastukaa! Sarjaa täytyy tosin katsoa muutama jakso, että siihen pääsee sisälle, mutta meidät se vei todellakin mennessään. Ja mikä parasta, Suomen vieraamme toivat meille vikan tuotantokauden tänne, joten iltamme täyttävät pian New Orleansin soundit ja letkeä syke! (Ennen sitä pitää kuitenkin viimeistellä eka tuotantokausi Orange is the new blackista, joka sekin oikein mainio sarja, suosittelen!)

Nyt siis sohvalle nautiskelemaan naisvankilan viimeisistä juonenkäänteistä. Huomenna me sitten jammaillaankin suomalaisissa rapujuhlissa. 

Seuraavan videon myötä toivottelen letkeää viikonloppua jokaikiselle teistä, ihanat lukijani! Ikävä on!