Taas on viikko vierähtänyt ja perjantaissa mennään. Niin ne vain viikot täälläkin vierähtelee, vaikka arki onkin ihan erilaista. Tai tavallaan arki on ihan samanlaista lasten kanssa, mutta se mistä arki koostuu, poikkeaa aika pitkälti Suomen kuvioista. Suomessa vietimme paljon aikaa ystäviemme kanssa, oli päiväkoti, työ, iltaharrastukset (noh, jos nyt ihan rehelliä ollaan niin näitä nyt ei ihan kauheasti ollut muutamia juoksulenkkejä lukuunottamatta) ja viikonloppuisin aina jotain ohjelmaa. Täällä arkemme pyörii paljon tässä kotona keskenämme, ja sekös on saanut meidät kaikki kypsymään (paitsi mieheni, joka onnekkaana saa* käydä töissä toimistossa joka päivä). *edit, huomaa pienellä kateudella sävytetty lausahdus

Tällä viikolla saavutin jonkinlaisen kypsymispisteen ja kyllästyin tähän epämääräiseen ja rutiinittomaan arkeemme (ja siihen, että lapsemme päättivät ettei lastenhoitajasta ole mihinkään). Tiistaina marssinkin esikoisemme kanssa viereisessa kauppakeskuksessa sijaitsevaan päiväkotiin (suomalaisittain kuulostaa hyvin erikoiselta – päiväkoti kauppakeskuksessa – täällä se on kuitenkin aivan normaalia) ja kysyin, että millos tämä tyyppi vois alottaa täällä. Olis kuulemma voinut jo aloittaa seuraavana päivänä, mutta me kuitenkin päätettiin siirtää aloitus ensi maanantaihin. Näin ollen siis arkemme muuttuu ensi maanantaina, toivottavasti järkevämpään ja ryhdikkäämpään suuntaan. Haaveilen jo hiljaisista päivistä, jolloin voin tehdä rauhassa töitä ja muutakin tuolla omassa työsopessani, ja sillä aikaa esikoisemmekin (toivottavasti) nauttii järjestetystä ohjelmasta ja ikäisestään leikkiseurasta. Nuorimmaisellamme ei ole lastenhoitajamme kanssa mitään ongelmaa, päinvastoin tykkää selvästikin leikkiä hänen kanssaan ja puuhailla kaikenlaista. Tämä uusi tilanne on siis win-win varmasti meille kaikille.

Olen diagnosoinut tämän hankalan viikon koti-ikäväksi. Esikoisemme on tällä viikolla puhunut jatkuvasti Suomen sukulaisista ja ystävistä, sekä kysellyt että millon täältä Malesiasta oikein lähdetään ja milloin oikein muutetaan takaisin Suomeen. Välillä on sydäntäsärkevää seurata vierestä lapsen kaipuuta pois täältä, vaikka uskonkin että pääasiassa kaikki on hyvin kun ollaan kuitenkin perheenä liikenteessä. Uskon myös, että kunhan saadaan arki järjestykseen ja elämä rullaamaan normaalia polkua, myös koti-ikävä helpottaa.

Itsekin välillä miettiessäni aikaa eteenpäin tunnen lyhistyväni ajatuksen alle, että ollaan täällä vielä ihan päättömän kauan eikä päästä ikinä kotiin. Toisaalta iskee myös pakokauhu – miten ehditäänkään tehdä kaikkea mitä halutaan siinä ajassa, joka täällä vietetään. Meillähän on tänne vuoden sopimus, ja vuosi hujahtaa varmasti hetkessä. Ja silloin kun tämä tunne ei ole päällä, tuntuu se aivan naurettavalta. Mutta jos jotain olen huomannut tästä ulkomailla asumisesta, tunteet todella tulevat moninkertaisina – niin hyvässä kuin pahassa. Jos on koti-ikävä, niin sitten todellakin on koti-ikävä, jos on hyvä fiilis niin sitten todellakin on hyvä fiilis. Tämä lienee normaalia, ainakin mitä olen keskustellut täällä samassa tilanteessa olevien kanssa. Tähän tunteiden vuoristorataan on siis totuttava. Ja miksi lapsetkaan olisivat poikkeus, onhan tämä heillekin uusi tilanne.

Mutta siis todellakin otetaan kaikki mahdollinen ilo irti tästä vuodesta. Siispä varattiin elokuuksi loma Balille, pitäähän meidän nyt aloittaa tämä matkustaminen jos meinataan tosiaan ehtiä koluta Aasiaa edes jonkin verran. Bali edustaa minulle rauhaa, rauhoittumista, riisipeltoja – noh, sellaista Eat, Pray & Love -meininkiä. Toivottavasti en tule pettymään, olen niin monesta lähteestä nyt kuullut Balin olevan australialaisten Espanja ja vaikka mitä. Katsotaan mitä tuleva matka tuo tullessaan, yritän pitää mielen avoinna ja odotukset matalina. Ja onhan se nyt aikamoista, että muutamassa tunnissa lentää Balille. Hauskan tästä matkasta tekee vielä se, että meidän Suomen-naapurit, jotka asuvat tällä hetkellä Kiinassa, tulevat sinne lomailemaan samaan aikaan! Odotamme jo innolla tätä tulevaa lomaa ja yhteisiä hetkiä heidän kanssaan (terkkuja sinne Shanghaihin, jos satutte lukemaan)!

Näissä tämän postauksen kuvissa ollaan täällä KL:n Batu-luolissa (Batu caves). Tästä retkestä on nyt pari viikkoa, enkä nyt ihan muista edes tämän synty- tai muuta historiaa, mutta kyseessä on kuitenkin ikivanha luolasto, jossa on kai asunutkin joitain ihmisiä ja sittemmin siitä on tullut hindujen temppelialue, jossa on siis temppeleita ja joitain muita jumalkokoelmia. Luolastoon johti nuo ensimmäisen kuvan rappuset, kaikenkaikkiaan 272 porrasta, jotka oli kuitenkin yllättävän kevyet nousta. Naisten pitää pukeutua polvet peittäviin vaatteisiin (vaikka tässä ylläolevassakin kuvassa näkyy kyllä naisen polvet, valvonta oli vähän sattumanvaraista) ja on myös syytä varautua röyhkeiden apinoiden tiukkoihin katseisiin. 

Luolat sinällään olivat hienot ja vaikuttavat, mutta minua ei hindu-estetiikka oikein kiehdo. Lisäksi luolissa ja rappusten ympärillä oli todella törkyistä ja roskaista – yäk. Luulen roskaisuuden osittain johtuvan apinoista, nämä röyhkimykset kävivät todella viemässä ihmisten käsistä ruokaa, jos sellaista näkivät. Läheltä todistin, kuinka apina oikein murisi ja sähisi varastaessaan erään miehen muovipussin, joka kylläkin oli ruokaa täynnä (miksi??). Toiset suomalaiset täällä olivat todistaneet vierestä, että apina oli purrut jotain tyyppiä tuolla kädestä.

Tämän temppeliluolan lisäksi viereisessä luolassa järjestettiin dark cave -retkiä, joihin ei kuitenkaan lasten kanssa kannattanut mennä. Luolassa asuu joku harvinainen luolahämähäkki, ja lisäksi myös liuta eri lepakkolajeja. Kierros oli ollut hieno kokemus, joten ehkä se pitää joskus käydä tekemässä ilman lapsia. 

Onhan nuo apinat ihan södejä kaukaa katsottuna, mutta lähelle ei kyllä kiitos tarvitse tulla! Vielä kun näin kuinka pitkät ja terävät hampaat niillä on, niin huh, vieläkin ihan värisyttää. Apinoiden takaa näkyy myös roskan määrä – söi kyllä tunnelmasta ison palan pois.

Semmoisia kuulumisia täältä siis tällä kertaa. Tällä viikolla on ollut monia uusia kohtaamisia ja myös vihdoinkin tuntuu, että koti on täällä. Myös tunnelin päässä näkyy valoa, kyllä me varmasti täältä paikkamme löydetään ja viihdytään. Yksi hauskimmista viime viikkojen kohtaamisista on kyllä nigerialainen naapurimme Michael. Tyyppi on asunut kaksi vuotta Kemissä ja veljensä asuu vieläkin Kumpulassa! Ja Michael osaa suomea! Millä todennäköisyydellä muuttaessasi kauas tropiikkiin asuu vastakkaisessa asunnossa suomea puhuva nigerialainen? Vaikkei todennäköisyyslaskenta ikinä kuulunutkaan meikäläisen suosikkeihin opiskeluaikoina, sanoisin silti että todennäköisyys on aika olematon! 

Nyt kuitenkin viikonlopun viettoon! Adios amigos!