Ristiaallokkoa

Olen pidemmän aikaa jo suunnitellut kirjoittavani kuulumisiani tänne blogiinkin, mutta nyt vasta sain tartuttua tuumasta toimeen. Syyllinen ei suinkaan ole kiire; minullahan ei muuta olekaan kuin aikaa. Syynä on ennenkaikkea tämä ajelehtiva tunne, olen kuin kelluisin koivulastulla kevyessä aallokossa, matkalla ei minnekään. Ranta, josta lähdin lipumaan, on vielä näkyvissä, mutta määränpäästä ei ole tietoa. Peräsimestä ei tietoakaan, ajelehdin vain päämäärättömästi veden vietävänä. 

Aallokko ei ole uhkaava, enkä koe olevani vaarassa. Samanaikaisesti näen edessäni monta suuntaa, mutta toisaalta tuntuu että kompassi on aivan sekaisin. Vaikea saada mistään kiinni. Toisaalta elämä tuntuu olevan mahdollisuuksia pullollaan, horisontissa tyyntä ja auringonpaistetta; toisaalta taas kaiken yllä leijuu tumma pilvi, aivan kuin varottaen tulevista myrskyistä.

Olo on myös odottava. Mitä aallokko tuo tullesaan, minne olen matkalla? Koivulastulla kelluessa on aikaa miettiä mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa. Kuinka olen tähän joutunut, mikä minut ajoi tälle lastulle kellumaan. Jos minulla olisi peräsin, minne suuntaan toivoisin lastuni minut vievän?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Luultavasti kellun vielä pitkään tällä lastulla, ehkä koko loppuelämän. Sillä ei tämä ole pelottavaa, tämä on kutkuttavaa kaikessa karmeudessaan. Ehkäpä alan pikkuhiljaa kauhomaan itseäni tiettyyn suuntaan, peräsimen puuttuessa voin ottaa käteni avukseni ja ohjata pikkulastuani kohti uusia välietappeja. Määränpäätä en toivo enkä uskokaan löytäväni, mutta tällä lastulla itse matka on tärkeintä, ei se minne lastuni lopulta rantautuu.