Tuhannen ja yhden yön tarinoita
Joskus elämä on kuin satukirjasta. Täällä varsinkin joskus havahtuu jostain tilanteesta ja joutuu kelaamaan nauhaa muutaman kerran edestakaisin miettiessä, että miten minä taas tähän päädyinkään.
Tämä päivä oli eräs näistä omista tuhannen ja yhden yön tarinoista. Aloitetaanpa siis alusta.
Suomi-koulun hallitus kokoontui tänään viimeisen kerran ennen kesälomia. Kokous oli tällä kertaa tässä meillä. Hallitukseen kuuluu myös Suomen suurlähettilään rouva, johon minulla on ollut ilo tutustua täällä Malesiassa asumisen aikana. Se täällä niin upea juttu onkin, että tutustuu niin mielettömiin ihmisiin, joilla itselläään on tuhat ja yksi tarinaa kerrottavanaan. Kuinka paljon voi oppia maailmasta ja elämästä ihan vain kuuntelemalla toisten ihmisten kokemuksia!
Mutta takaisin tarinaan. Suurlähettilään rouvalla (kutsun häntä nyt näin, vaikka voisin varmasti kutsua paljon tuttavallisemminkin mutten nyt halua käyttää nimiä tässä) oli käsilaukussaan kutsu arabialaiseen hyväntekeväisyysbasaariin, jonne sitten lähdin mukaan – minusta kaikki markkinat ja basaarit on aina mielenkiintoisia (torillakävijöiden tyttäriä, minkäs teet!). En sitten sen enempää miettinyt asuani tai muutakaan ulosantiani, olinhan menossa vain myyjäisiin. Mutta gröhömmm. Bazaar oli Ritz&Carltonissa kristallikruunujen loisteessa. No okei, tämä menee vielä, on nämä muutkin hyväntekeväisyysbasaarit olleet aika hienoissa paikoissa. Ja täällä kun tätä överiyttä ei varsinaisesti säästellä, niin ei se edes tunnu niin ihmeelliseltä aina enää.
Hotellin aulassa vastaamme käveli Marokon suurlähettiläs kolleegoineen ja rennosti siinä vaihdettiin muutama sananen. Tai toisin sanoen minä seisoin tönkkönä vieressä ja mietin, että mihinköhän nyt olen oikein menossa ja onkohan tämä asukaan nyt ihan sopiva ja onneksi tuli nyt edes laitettua nämä vähän siistimmät kengät crocksien sandaalien sijaan. Hissi kilahti ylimpään kerrokseen ja aula on täynnä toinen toistaan upeampia daameja pukeutuneena omiin perinnevaatteisiin tai muuten hienosti. Ja kuka heidän keskellään pörräsi – Rosmah, tämänhetkisen pääministerin vaimo pöyhittyine hiuksineen! APUA! Siinä vaiheessa anopilta saatu, puhkikulutettu, saumoista revennyt trikoomekko alkoi hikoiluttaa päällä ja jokseenkin tunsin olevani väärässä paikassa. Miten minä maalaistyttö taas jouduinkaan tällaiseen tilanteeseen?
Mutta mikäpä siinä. Suupielet korviin ja avoimin mielin kohti uusia tilanteita. Minut esiteltiin monille suurlähettiläiden puolisoille eri maista – Omanista (täytyy myöntää etten edes ihan tarkalleen tiedä, missä Oman on), Libanonista, Tsekeistä, Kasakstanista, Tansaniasta, Marokosta ja mistä kaikkialta! Ja eikä sillä niin väliäkään, todella mukavia ja avoimia ihmisiä, eikä aikaakaan etten enää tuntenut olevani väärässä paikassa. Asiaa tosin saattoi helpottaa myös Rosmahin poistuminen paikalta…
Lopuksi söimme vielä maukkaan jemeniläisen lounaan (riisiä ja kanaa, 2,5e) ja joimme aivan överihintaista Ritz&Carlton -vettä (4e pullo). Myyjäisissä maistelimme erilaisia taateleita ja taatelileivoksia, sudanilaisia siemeniä, erilaisia kahveja (tosi hyviä muuten, mausteina kardemummaa ja sahramia), kaikenkaikkiaan hyvin joulumaisia herkkuja. Ostin myös itselleni Omenin suurlähettilään vaimon tekemän savikulhon, jäi konkreettinenkin muisto tästä tarumaisesta iltapäivähetkestä eräänä tavallisena toukokuisena päivänä.
Joskus todellisuus todellakin on tarua ihmeellisempää!