Welcome to the jungle!

Sademetsä. Sitähän täällä Malesiassa on, ainakin vielä. Ja sitä löytyy myös täältä Kuala Lumpurista, lähimmät läntit itseasiassa tästä hyvinkin keskustasta, KL Towerin ympäriltä. Nyt kuitenkin päätimme lähteä vähän kauemmas, reilun kymmenen kilometrin päähän Forest Research Institute Malaysiaan eli FRIMiin. Taksi tilaukseen ja kaikki kuusi henkeä (neljä aikuista ja kaksi lasta) tungimme samaan taksiin, onneksi se onnistui ilman mutinoita. Mukaan oli pakattu Manducan reppu, vettä, pillimehuja, sekä pitkät lahkeet ja hihat kaikille. Eväitä olisi kyllä voinut olla enemmänkin, suolapähkinöitä, keksejä tai jotain pikaista energiaa antavaa reitin varrelle. Vaatetus hieman hirvitti kuumuuden takia, mutta aamulla kännykkään kilahtaneen denguekuumevaroituksen takia emme uskaltaneet lähteä lyhyissäkään hihoissa, varsinkaan kun kukaan meistä ei ollut ikinä käynyt sademetsässä ja näin ollen ei ollut hajuakaan kuinka paljon siellä mitäkin ötököitä surrailee. Läträsimme myös ihan huolella itikkasumutteiden kanssa (jotka muuten täällä ovat jotain biopohjaisia, ei sellaisia myrkkyjä kuten Suomen raidit) ja lapsille läntättiin selkään vielä itikankarkotustarrat. Sitten matkaan, sankka sitruksen tuoksuinen pilvi ympärillämme.

 

Tässä vielä koko matka tallattavana, jaksaa hymyillä ja hikikään ei vielä ole virrannut norona. Onneksi otin Manducan mukaan Suomesta, hieman sitä mietin koska nuorimmaisemme on kuitenkin jo melkein kaksi. Reppu oli kuitenkin aivan ehdoton, reitti meni välillä sellaisia polkuja pitkin ettemme olisi millään pystyneet edes etenemään siellä ilman tätä reppua. Esikoisemme (elokuussa 4v) pystyi juuri ja juuri kävelemään reitin, tosin ei kyllä täysin ilman mutinoita ja marinaa, välillä siis isä joutui kantohommiin. Tuonne Canopy Walkwaylle saa viedä alle kuusivuotiaat vain omalla vastuulla, ja kannattaa pitää mielessä että käveltävää on noin 2,5km, josta aluksi noin 900 metriä nousua, sitten itse se riippusiltapätkä (jota meidän kohta 2vee ei olisi pystynyt millään kävelemään itse) sekä sitten lopuksi laskeutumista noin kilsa, välillä vaikeitakin kivikkoja, puiden alituksia ja ylityksiä sekä jyrkkiä polkuja. Retki tänne on toden totta seikkailu lapsille, mutta retkeä suunnitellessa kannattaa pitää nämä kulkuseikat mielessä.

 

Ihanaa, apina! Nämä veikot olivat niin suloisia ja hyppivät rohkeasti puun latvuksista toiseen. Harmillisen vähän nähtiin eläimiä tai lintuja, olisin toivonut että varsinkin apinoita olisi näkynyt enemmänkin. Muita eläimiä ja ötököitä joita näimme retkellä olivat liskot, koppikset, jätti-tuhatjalkainen, perhoset, sudenkorennot ja jättimurkut. Toisaalta, olen ihan tyytyväinen ettei nähty mitään käärmeitä tai muita inhottavia olioita. Sademetsän äänet (tai siis millaisia olen siellä kuvitellut olevan) olivat kyllä läsnä, välillä puista kuuluva siritys äityi ihan korviasärkeväksi. Myös muita kummia ääniä kuului, joten eläimiä ja ötököitä oli varmasti ympäristössä, emme vain nähneet niitä.

 

Tässä nyt se Canopy Walkway. Tuolla sitä käveltiin, puiden latvojen yläpuolella. En oikein tiedä pidinkö tästä vai inhosinko tätä. Minulla ei ole mitenkään järin kova korkeanpaikan kammo, mutta tämä oli jo aika lähellä oman mukavuusalueen rajaa. Riippusillalla piti pitää kolme metriä eroa edellämenijään, ei saa heiluttaa, ei hyppiä eikä muutenkaan riehua. No, ei tullut kyllä mieleenkään, ei edes kolmevuotiaallemme. Esikoinen sai mennä isän kanssa yhdessä, käsi kädessä. Muutaman kerran oli sanonut että pelottaa, mutta meni kyllä rohkeasti ja reippaasti koko riippusilta-osuuden. Lopulta taisi kyllä kuitenkin tykätä kovasti ja oli aika ylpeäkin itsestään ja rohkeudestaan. :) Tarkemmin ajateluna oli se kyllä aika siistiä, on tuonne varmasti uudestaankin mentävä. Jos vaikka seuraavalla kerralla tulisi katsottua vähän maisemiakin (jotka olivat aika huikeat!), tällä kerralla tuijotin vain tiiviisti eteenpäin ja puristin rystyset valkosina noita köysiä…

 

Hikkee pukkaa. Oltiin koko porukka aivan läpimärkiä hiestä, uhhh!

 

Välillä polut kävivät vaikeakulkuisiksi, piti hypellä kiveltä toiselle ja väistellä esteitä. Näitä pätkiä oli kuitenkin suht vähän. Toisaalta kuitenkin kiva, että polku oli myös vaikeakulkuinen – olisi ollut tylsää jos siellä olisi mennyt pelkkiä leveitä helppokulkuisia polkuja. Kuvat ovat muuten kaikki joko tärähtäneet, yli- tai alivalottuneet tms. Oli kyllä tosi vaikea kuvata – lapsi repussa, valo-olosuhteet vaihtuivat jatkuvasti, hiki virtasi ja enkä tietysti vieläkään ole perehtynyt kameran ominaisuuksiin. Mies ei juurikaan kuvailemaan ehtinyt, koska esikoista sai auttaa aika paljon etenemisessä ja tästä syystä kuvausvuoro oli siis meikäläisellä.

 

Metsää, ihanan sakeaa metsää. Siinä sitä hiilivarastoa nyt on, näin niinku kestävän kehityksen tutkijan näkökulmastakin. ;)

 

Siinä se mato! Yyyyh! Tai tuhatjalkainen, mikä lie. Oli kyllä aika ällö.

 

Lopulta uni vei voiton, tosin kyyti oli niin pomppivaa ja heiluvaa, että kovin pitkiksi unet eivät venyneet. Loppumatkan tyttö oli kuitenkin hiljaa, viimeiset puoli kilsaa oli nimittäin aika extremeä (ainakin siihen nähden, että lapsi heilui siellä repussa) – välillä piti kontata puiden runkojen ali, välillä hyppiä puron yli, välillä väistellä muurahaisia.

Nyt on siis sademetsään saatu ensikosketus, aivan mahtavaa! Nyt on taas viikonloppu vietetty ja huomenna edessä arkinen maanantai. Ensi viikko tuo tullessaan töitä, uusia kohtaamisia, leikkitreffit, vieraiden kanssa puuhastelua ja muuta arkista aherrusta. Minusta tulee myös näillä näkymin Malesian Suomalaisyhdistyksen hallituksen jäsen ja ehkä jopa tiedottaja – tästäkin hommasta kuulen lisää ensi viikolla. 

Kuulemisiin taas piakkoin!

xx