Huarajuttu tai unkarin alkeet

Alkuviikosta pikkuveli keksi olohuoneesta ennenmylläämättömän vetolaatikon, josta tahmeilla pikku käsillään kiskoi ulos kaiken mihin sormillaan yletti ennen äidillistä interventiota. Keräsin kaiken paperimuhjun ja reunoista pureskellut valokuvat nopeesti jonnekin odottamaan sitä aikaa, kun ehdin piilottaa ne vähän korkeammalle.

Torstaina kuuntelin puolihuolimattomasti toisella korvalla esikoisen ja kaverinsa leikkejä, terästin vähän kuuloani ja unohdin pian koko asian, koska kahvin juominen lämpimänä ja istualtaan menee priorisoiden kirkkaasti kaiken edelle.

Torstaina kävin illalla kotipitäjän teatterissa, mistä jatkoin iltaa lasillisille ystävien kanssa täysin pitelemättömällä kiirastorstain supermarkettiseikkailulla ja laskeskelin kotiintulon niin, että puoliso olisi saanut jo kaikilla kauhuskenaarioilla ja epätodennäköisyyksilläkin lapset nukkumaan. Nukkumassa olivat! Iltapalalla 7-vuotias oli kysynyt isältään, että ”mitä tarkoittaa huara?”. Olin kuullut torstaina siis ihan oikein, vaikkakin vain toisella korvalla loppujen aistielinten keskittyessä kahviin.

Isä oli luonnollisestikin selittänyt lapsen ikätason huomioiden, että huaralla tarkoitettaneen oikeastaan huoraa, mikä puolestaan on nimitys, jolla viitataan prostituoituun, joka lie useimmiten naispuolinen henkilö. Prostituutiota oli käsitelty suppeasti yhteiskunnallisena ilmiönä ja pohdittu naisen oikeutta omaan vartaloonsa, avattu hieman vaikeita sanoja ja käsitteitä. Isä oli kertonut huoran olevan myös ikävän yleinen haukkumasana, jolla koetetaan halventaa ensisijaisesti naisia ja saada kohteelle paha mieli. Lisäsi myös, että toivoi esikoisemme olevan koskaan käyttämättä sanaa, itse asiassa unohtavan sen vaikka kokonaan. Esikoinen kiitti isää keskustelutuokiosta ja lupasi, ettei näillä tiedoilla koskaan aio käyttää sanaa leikilläänkään. Tunnusti myös, että saattoi jo aikaisemmin päivällä kiljahdella huaraa tyttökaverinsa kanssa leikkiessään,

EIPÄKU. Isä oli vetäissyt ensin kourallisen pullanmuruja henkeensä ja yskittyään itsensä takaisin elävien kirjoihin selitti hätäpäissään tarinan väärinymmärryksestä, kirjoitusvirheestä ja unkarin kielestä. Että sehän lausutaan HVARA ja se tarkoittaa kalaa. Kävi ilmi, että esikoinen oli löytänyt pikkuveljen torstaisen laatikkoaarteen nopeesti jostain, eli epämääräisen kasan pureskeltuja papereita olohuoneen pöydältä, joihin lukeutui taskukokoinen minisarjis Otto. Mukana myös tuo maan ”mainio” Niinku-kissa.

Ja viimeisenä se unkarilainen kalasarjis:

Sarjakuvissa on ilmaisuvoimaa!