Katja Kettu: Rose on poissa
”Sinua varten seison naama paljaana tuulta vasten, sinulle tahdon selittää mitä tapahtui semminkin kun tarinani on samalla isäni ja äitini tarina, suomalaisen Ettun ja äitini Rosen, ojibwa-intiaanin ja anishinaaben, Kolmen Tulen Lapsen, joka oli Suden klaania ja muuttujien sukua”…
Sain tämän vihdoinkin käsiini ja ahmaisin yhden päivän aikana. Olin aiemmin lukenut Kätilön ja Yöperhosen, joten tiesin suurin piirtein mitä odottaa: alkuvoimaista, hätkähdyttävää ja rajua, mutta samalla kaunista, koskettavaa ja runollista tekstiä omaleimaisella kielellä. Mielipiteitä jakava kirjailija, itse satun pitämään hänen tyylistään. Tässä teoksessa kiehtoi etukäteen myös tuo ”fintiaani”-aihe. Paitsi että olen lapsesta asti ollut kiinnostunut intiaaneista, luin myös aiemmin Fintiaanien mailla-nimisen teoksen, jota Katja Kettu kumppaneineen (mm. Meeri Koutaniemi) oli toimittamassa ja joka käsitteli suomalaissiirtolaisten ja USA:n alkuperäisheimojen suhteita ja näiden jälkeläisten elämää nykypäivänä. Kirjailija on siis perehtynyt tämänkin romaanin aiheisiin mm. viettämällä aikaa reservaateissa ja tutustumalla suomalaisjuuret omaaviin alkuperäiskansojen edustajiin.
Itse kirja siis oli tosiaan kaikkea tuota, mitä odotinkin. Hieno ja koskettava, karmiva ja kaunis, arvoituksellinen ja myyttinen. Saa pohtimaan noita siirtolaisuuden aikoja, intiaanien asemaa ennen ja nyt, sitä millaista olisi kasvaa tuolla tavalla ”puolivälissä”, mihinkään oikein kuulumatta: ”Opin vihaamaan kumpaakin puolta, piilottamaan molemmat visusti. Koko elämäni olen keskittynyt olemaan huomaamaton, nöyrä, jollainenkin toisen luokan amerikkalainen”. Kettu ei päästä lukijaa helpolla, hänen tekstinsä ja juonenkuljetuksensa vaatii skarppina pysymistä ja pohdintaa. Rankoista teemoista huolimatta hänen teoksistaan on kuitenkin aina jäänyt sellainen fiilis, että kaiken surun, rumuuden ja pahan alta toivo ja rakkaus nousevat kuin ruusu jostain ruumiskasan alta. Vaikka toisaalta se rakkaus voi joskus olla ihan yhtä raastavaa ja tuhoavaa…