Puolustuspuhe aikuisiän monimutkaisia ongelmia vastaan
Vähän hankalaa avata tätä tilannetta ja tunnetta kertomatta sen enempää suoraan kaikista asioistani, mutta yritän.
Olen herännyt tämän vuoden puolella jo kaksi kertaa ajatellen, että olipas omituinen uni. Sitten tajunnut, että ei se ollutkaan unta ja hetken hereillä ollessakin olo on hieman absurdi. Hyppään välillä (tässä oli ensin sana ”usein”, mutta en tiedä pienen miettimisen jälkeen hyppäänkö usein vai harvoin) asioihin mukaan miettimättä sen enempää mihin ne johtavat. Mutta oikeastaan vain näistä seikkailuista, päättyivät ne hyvin tai huonosti, voi tulla elämään lisää tarinoita kerrottavaksi. Oikeastaan koko työuranikin noin esimerkiksi on liuta päähänpistoja ja ”päätymisiä”, enkä vieläkään tiedä voiko se johtaa johonkin suurempaan.
Podin joskus, ja poden välillä edelleenkin vähintäänkin erikoista kriisiä tai haikeutta. Kriisi koski menetettyä nuoruutta jonka elin mielestäni liian ”lamesti”. Tosiasiassa kuitenkin opiskeluaikana järjestimme 16-17 vuotiaina eeppisiä bileitä, asuimme iso joukko nuoria opiskelijoita pienessä kaupungissa omillamme, teimme päiväretkiä autolla sattumanvaraisiin paikkoihin ja kerran mm. ajoimme Porin Yyteriin elokuisena yönä katsomaan tähtitaivasta. Kai sen ajan olisi voinut tylsemminkin käyttää. Kuitenkin televisio-ohjelmia katsellessani koin, etten ollut elänyt täysillä. Minulta puuttui huumekokeilut(tästä nyt olen edelleen iloinen) ja ylilyönnit (okei myönnetään nyt ainkain se, että taisin katsella Skinssiä silloin) ja tajusin että olen liian vanha sellaiseen täysi-ikäisenä. Tavallaan vieläkin katsoessan sarjoja tai leffoja, jossa nuoret ördäävät reiveissä, että olisimpa tuntenut silloin samanlaisia ihmisiä, ollut nätimpi ja rohkeampi jotta olisin voinut enemmän ”poikajuttuja”.
Ja se miten äskeinen liittyy olotilaani. Se liittyy siten, että tosiasiassa elämä vanhempana on loppujenlopuksi paljon mielenkiintoisempaa. Jos omia ongelmatilanteita lähdetään lähestymään optimistisesti, niitä voisi kutsua jopa vähintäänkin mielenkiintoiseksi. Oppii sen, että elokuvien ja televisiosarjojen käsikirjoituksetkin pohjimmiltaan perustuvat ainakin jonkun kokemukseen tai ainakin jonkun asian on pitänyt oikeasti melkein tapahtua jollekkin, jotta se on voitu keksiä käsikirjoitukseen.
Nautin siitä miten asiat voivat olla moniulotteisia. Minusta tuntuu, että silloin joskus jotkut asiat vain olivat, tai eivät olleet. Pelissä on paljon enemmän. Oikeasti minä en haluaisi enää olla se 16-vuotias tyttö.
Tämä vuosi on näyttänyt itsestään jo aika paljon ja toivon että sama jatkuu pidemmällekkin vuoteen.