Hei saanko mä puhua teille vähän kuluttamisesta?

Mulla olis tällanen esite, ootko kuullut ekologisemmasta elämästä, saadaanko me tulla hetkeksi sisälle juttelemaan?

Päässäni risteilee aiheesta kun aiheesta juttuja, mutta päätin purkaa niitä aloittamalla ajatuksistani kuluttamiseen liittyen. Taas kerran mieltäni kirvoitti aktivoitumaan Ylen Hullu juttu, vaikka toki nämä ajatukset ovat pyörineet jo pidemmän aikaa ja voin toki puhua vain omista kokemuksistani. Väitteni on, että oikeasti runsaalla ostelulla paikataan jotain. Ainakin huomasin tätä psykologiaa itsessäni ja uskon sen pätevän myös ainakin osaan ihmisistä. 

Aloitetaampa tarina alusta. Rakastelin ennen ostella kaikkea ihanaa, himoitsin kaikkea mihin ei ollut rahaa ja nämä asiat pyörivät aika paljonkin mielessäni. ”Voi kumpa saisin rahaa siihen uuteen päiväpeittoon” tai ”säästän kolmekymppiä uuteen kynsilakkatilaukseen”. Youtube on täynnä haalintavideoita, joissa varsinkin jenkkiläisissä (no on muunkin maalaisissa) videoissa ostettavat määrät ovat näin suomalaisttain aika järkyttäviä. Joskus yritin laskea suurpiirteisiä dollareita ostoista ja jos parinkymmenen minuutin ostosvideoita tulee 3-4 kuukaudessa, mitä se tekee kuukaudessa. Pelkkiin kynttilöihin, laukkuihin, mekkoihin, kynsilakkoihin, hajuvesiin jne. Jaksoin kauhistelun ohella myös ihastella, kumpa itse voisi joskus ostella noin huolimattomasti ja kumpa meilläkin suomessa meikit olisivat yhtä halpoja, että niitä voisi keräilemällä keräillä. Taas kerran totean, että suhteeni haalintavideoihin vaihteli ihailevasta kadehtimiseen. Sitten jotain tapahtui.

Elämässäni kääntyi uusi sivu kun muutin melkein kaksi vuotta sitten asumaan ensimmäistä kertaa yksin, siis ilman miestä, ilman kämppistä. Yksin yksin. Suhteeni materiaaliin muuttui, käytössäni oli enemmän rahaa kuin koskaan mutta haluni ostella olivat sitä vastoin pienempiä. Vaatteita taidan ostaa silti liikaa ja saisin niitä karsia, mutta tunnustan sen ongelmaksi ja se riiteleekin ajatusmaailmaani vastaan. En enää katsellut haalintavideoita ja putosin aikalailla kärryiltä siitä, mitä kosmetiikkamaailmassa on meneillään. Huomasin tuntevani jostain syystä jonkun asteista ahdistusta niistä videoista. Tätä ahdistuskautta kesti aikansa, sitten aloin taas katselemaan videoita ja siitä hetkestä tähän päivään koen ostohankintavuoria katsoessani aivan uutta tunnetta. Sääliä. Katselen noita pätkiä nykyään ihan viihdemielessä, mutta mitä järkyttävämpi ostomäärä on, sitä enemmän koen sääliä kyseistä ihmistä kohtaan. Miksi joku kokee tarvetta omistaa noin paljon kaikkea, mitä ei kuitenkaan ehdi käyttämään, mihin tuo ihminen laittaa nuo kaikki tavarat ja kokeekohan hän ostomorkkista esimerkiksi kulutetusta rahasta. Omalla kohdallani kyse kosmetiikkaostoista oli osittain siitä, että ne olivat mielenkiintoni ja uusia asioita oli kiva kokeilla. Osa siitä huumasta oli kuitenkin luultavasti jotain, jolla pyrin paikkaamaan itsessäni jotain. En väitä että kaikki himoshoppaajat olisivat henkisesti sairaita, en pidä sitä kuitenkaan harrastuksena sieltä terveimmästä päästä. Ja jos kymmenen ihmistä sanoisi että vaatteet nyt ovat vain intohimo ja harrastus, uskoisin että vähintään kahdeksan kymmenestä valehtelee ja valehteleepa vielä niin hyvin että he uskovat sen itsekkin. Joskus muotiblogeja seuratessani huomasin, että läheskään kaikki postauksissa esitellyt ostokset eivät päädy koskaan bloggaajan päälle, tai sitten kerran eli heti ostamisen jälkeen. Jos nyt yhtään puolustelen itseäni, minulla on tasan yksi paita jossa on hintalappu, muuten käytän vaatteita vuositolkulla mikäli ne mahtuvat, monet vaatteet ovat 4-7 vuotta vanhoja. Vähemmälläkin silti pärjäisi. 

Jokaisella tietenkin on oma harrastuksensa johon saattaa upota rahaa, jollain tekniikka, autot, urheilulaji, valokuvaus, taide jne . Tämä on kuitenkin mielestäni erilaisella intressillä ostettaua ja yleensä tarkemmin suunniteltua ja harkittua tavaraa. Ei sellaista ”mun on pakko saada nyt heti jotain uutta, ihan sama mitä mut jotain uutta!” Mutta taas kerran näen ongelman asiassa sitten, jos pitää olla uutta vähän kaikkea, keittökoneesta autoon ja kameraan, vaikka se taloudellisesti olisikin mahdollista. 

Siinä missä omaisuus luo turvaa, se luo myös ahdistusta. Ihailen ihmisiä jotka eivät ole sidottuja omaan tavaramääräänsä, vaan elämä on kiinni jostain ihan muusta. Myönnän itsekkin että koti kaikkine esineineen merkitsee minulle paljon. En nyt halua pistää koko omaisuutta jakoon ja elää rinkallisella tavaraa, mutta haluan voittaa pelon omaisuuden menettämistä kohtaan. Haluan kerran elämässäni muuttaa ulkomaille mukanani vain joitakin tavaroitani ja oppia elämään ilman materiaaliriippuvuutta, vaikka sitten muuttaisinkin taas omaan asuntoon suomessa ja  hommaisin puolet tavaroista takaisin sieltä äitin ullakolta, minne ne kuitenkin olisin dumpannut. Uskon että kokemus muuttaisi elämää ja suhtautumista materiaaliin ja tämän mörön voittaessani, tuntisin oloni astetta vahvemmaksi ihmiseksi. 

Ps. tietokoneeni on ollut rikki jo tovin ja kirjoittelen lainakoneella, joten en saanut mitään vanhoja valokuvauksia kuvituskuviksi. Ei sillä, vähän on kuvausinspis ollut kateissa muutenkin..