Mitä olin ennen
Tänään yllätin itseni kaupan kassajonossa miettimästä menneitä, sitä millainen olin ennen. Ihmiset muuttuvat. Onneksi. Omaan kokoani isomman egon, joten siksi mottoni onkin ”vannomatta paras”. Ei tarvitse pyörtää sanojaan siitä mitä on joskus ollut mieltä. Egosta on näin btw aika paljon haittaa mitä ihmissuhdeasioihin tulee, mutta ei siitä sen enempää.
- Kaksi vuotta sitten sanoin ääneen, että vaikka kasvisruoka onkin niin hyvää, minun on vaikea päästä eroon kanasta. Nykyään en pidä kanasta(kaan) enää juurikaan, vaan 80% ruuasta jota syön, on lihatonta ja kanatonta. Kalaa ja kasviksia menee paljon, joskus on pakko saada lihaburgeri, serranonkinkku bageli tai väsätä rakastuneena muheva lasagne. Tai ehkä seuraavan kerran kun rakastun, teenkin kasvislasagnen.
- Vielä vuosi sitten olin siiderityttö. Nyt olen olut-tyttö. Tosin tämä nyt menee vähän niin että kun aloitin juomaan alkoholia olin siiderityttö, sitten olut-työttö, sitten taas siideriliköörityttö ja nyt vuoden päivät olen innostunut oluista. Tarkemmin ajatellen ennen olutvaihetta edelsi punaviinivaihe (joka varmaan palautunee syksyn ja viileiden ilmojen saapuessa), mutta sen ohella oli siideriä, ei olutta.
- Ennen jaksoin meikata joka päivä ja todella paljon. Laittaa joka päivä kynnet ja kikkailla luomiväreillä. Ovat meikit vieläkin kivoja, mutta pariin vuoteen en ole ostanut juurikaan uusia lakkoja tai meikkejä, vaan käytellyt vanhoja pois. Jos nyt sanon ostaneeni pariin vuoteen ehkä kahdeksan kynsilakkaa, se on jollekkin paljon, minulle aika vähän.
- Ennen olin tylsä. Vähintään tylsempi, jos en nykyäänkään mikään mielenkiintoisin ihminen ole.
Kaikki asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Olen aina naureskellut itsekseni ja tykännyt kahvista. Turhan stressaaminen myös pitää sitkeästi otteessaan ja jostain todella innostuessani toimin lähestulkoon maniassa. Tilassa jossa unohdan innostukseltani hengittää ja ajantaju katoaa.
En kestä yksinäisyyttä kovin hyvin. Myönnän sen nyt, enkä pidä sosiaalisuutta minkäänlaisena vikana enää. Vielä hetki sitten ajattelin että normaali ihminen pärjää yksiössä ja sosiaalisempikin, kunhan on kavereita. No kavereita minulla kyllä on, mutta oma luukku kaikessa sen ihanuudessaan on vaan aika sieluton. Nyt reippaan vuoden yksin asuttuani suunnittelen muuttoa kimppakämppään. Sen lisäksi että säästän joitakin kymppejä, on lähellä muitakin ihmisiä jotka ovat sosiaalisia. Kliseisin Chisun sanoin: Mä halusin olla vapaa ja yksin, mutta joku sarvipäinen lisäs siihen -äinen, musta tuli vapaa ja yksinäinen.
Vielä kerran loppuun. Onneksi me muutumme. Opimme kuuntelemaan iseämme ja sitä mitä todella haluamme. Elämme ja koemme tilanteita jotka muuttavat meitä suuntaan jos toiseenkin. Tällä erää uskon, että vanhetessa ihmisestä tulee onnellisempi, eikä monikaan haikaile menneisyyteen. Olen nuori vielä, mutta en todellakaan haluaisi mennä ajassa taaksepäin, en päivääkään.
Ehkä viikon päästä tapahtuva jokavuotinen vanheneminen pistää miettimään näitä asioita. Nyt tämän syvällise pohtimisen jälkeen voin jälleen miettiä kakkua jonka lupasin leipoa kavereilleni. Onneksi siihenkin saan apua kaveriltani, muuten tuloksena ei välttämättä olisi mitään kovinkaan maistuvaa.