Ensimmäiset joululahjatoivepostaukset vilkkuvat silmissä, en tiedä mikä niissä saa minut näkemään hieman punaista. Hieman punaista siksi, että ei nyt mitään aggressiivista räiskyvän punaista, vaan sellaista vähän auringossa haalistunutta punaista, koska saahan sitä olla toiveita.

Ehkä tämä johtuu siitä, etten ole osannut itse toivoa mitään lahjaksi sen jälkeen kun täytin 12. En muista yläasteellakaan miettiväni mitään tiettyjä toiveita ja lapsuuden jälkeen minun on oikeastaan ollut vaikea haluta mitään materiaa. Toki olen ollut syvästi otettu stereoista, tietokoneesta ja kaikesta muusta, mutta muistan useina vuosina toivoneeni vain ruokapöytään katkarapu-smetana-herkkua. 

En nyt halua vain kiillottaa sädekehääni, mutta en pääse yli ajatuksesta, että minusta on hassua aikuisena toivoa lahjoja. Puhumattakaan nykyteini-ikäisten lahjatoiveista. Ei mitään kamalan halpoja, jos listalla on ulkomaan matkoja, i-padeja, luksushajuvesiä sun muuta. Silloin kun minä olin nuori, eivät edes ne rahakkaampiin perheisiin syntyneet muksut saaneet, saatikka älynneet edes toivoa mitään noin arvokasta. Ei siihen aikaan sellainen kuulunut nuorison saataville. Enkä puhu mistään 90-luvun lama-ajasta, vaan vuodesta 2006(hupsista saatana, alkaahan siitäkin olemaan jo kymmenen vuotta).

Liitän tähän PrintScreen kuvina ajatuksia viimevuoden joulukuulta, ne pätevät tänäkin vuonna.

Ainiin, kuva siitä pintaliito-oravasta. 

Ps. Miksi mulle ei ihan avaudu vieläkään tämän blogiportaalin kategoriat ”ajattelin tänään”, ”syvällistä” ja ”höpsöä”. Mun on aina kauhean vaikea päättää, mihin tägään minkäkin postauksen.