Aihe jota on jo aikaisemmin koluttu täällä Lilyn blogissa, mutta auttamattoman huonon muistini vuoksi en muista kenen. Aihe jonka pitäisi jakaa meidät ihmiset kahtia. Ensinnäkin mietin että onko ihmisen pakko olla joko introvertti tai ekstrovertti? Varmasti jos nyt lähdetään miettimään meidän piirteitämme ja olemmeko me niissä sisään- vai ulospäinsuuntautuneita, voimme tulla tulokseen että se riippuu vähän tilanteesta.
Voin jo alkuun todeta, että en pitänyt Koko Hubaran jutusta. Se oli mielestäni jopa provosoiden kirjoitettu (jee ja minä provosoiduin) ja siitä kuvastui ainakin hienoinen patoutunut viha väärinymmärryksistä johtuen puheliaita ihmisiä kohtaan.
En väitä olevani ekstrovertti, en väitä olevani mitään. Mutta väitän saavuttaneeni elämässäni asioita, esimerkiksi työpaikkoja puheenlahjojeni vuoksi. Miksi sitä pitäisi hävetä? Emme voi rakentaa maailmaamme olettamuksiin, jossa joku toinen varmaan olisi omassa hiljaisuudessaan minua parempi, mutta ei uskalla tulla esille.
Esimerkkejä koulumaailmasta. Ala-asteella vielä hiljaisilla oli helppoa. He olivat niitä ihania ja helppoja oppilaita. Yläasteella touhu muuttui vuorovaikutteisemmaksi, puhumattakaan ammattikoulusta (lukiosta en osaa sanoa). Opettaja esittää luokalleen kysymyksen, mutta vastaukseksi saadaan pelkkää hiljaisuutta, mutta tilanne ei suinkaan johdu luultavasti siitä, ettei kukaan osaisi vastata kysymykseen. Olen yleensä se tyyppi joka lopulta antaa vastauksen jo siitäkin syystä, että asiassa päästään eteenpäin ja on jokseenkin oletettavsti noloa opettajalle jos koko luokka istuu vain hiljaa. Varsinkin peruskoulussa on vähän tilanne, että minkäs sille voi jos kukaan ei osoita minkäänsortin aivotoimintaa ja aina muutama vastaa ja saa sillä opettajan hyväksyntää. Mutta tiedättekö mitä? Se on ihan saamarin noloa. Olla siis se tyyppi joka vastaa. Monesti nipistän itseäni käsivarresta että ole nyt hiljaa, voisivat ne muutkin vastata. Mutta kun opettajan esittämästä kysymyksestä koskien luokkaretken kohdetta on kulunut jo tovi, luokan seinällä olevan kellon minuuttiviisari rapsahtaa ja tunnelma kuristaa kurkkua, on vähintään pakko sanoa edes jotain. Enkä tarkoita tällä sitä että koko ajan olisin pätemässä, vaan edellä kuvattuja tilanteita jossa kukaan ympärillä oleva ei saa suutaan auki. Silti kyllä joskus olen hiljaa, koska muutkin ovat.
Kirjoituksessa todettiin introverttejä olevan keskimäärin yksi neljästä, mutta Suomessa mahdollisesti jopa puolet. Minun logiikallani jos heitä on puolet, osa ei varsinaisesti kumpaakaan, niin eivätkös sitten täällä ekstrovertit ole niitä altavastaavia? Tai en osaa sanoa, en ole introvertti jotta voisin tarkkailla ympäristöäni ja havaita käytännössä paikkaansapitävyyttä.
”Me kuuntelemme mielellämme muiden juttuja ja odotamme oikeaa hetkeä avata suumme. Ja usein se menee ohi, koska puhelias ekstrovertti ottaa tilanteen haltuun.” Voivoi noita ekstrovettejä, aika tuhmaa puskea päälle. Mutta tiedättekö mitä? On myös aika tuskaista jos jokaisen keskustelun lauseen tai asian päätteeksi pitäisi pitää tauko. Puhu siinä sitten luontevasti jos väliin pitäisi todeta ”ja jos kenelläkään ei ole mitään sanottavaa, voisimmeko me nyt keskustella Kaisan kivuliaista kuukautisista ja päättää minun juttuni onnistuneesta linssikeitosta?”. Onneksi tätä ei kuitenkaan varmaan tarvitse käyttää, sillä omien havaintojeni mukaan ympärillä oleva porukka jotenkin kummallisesti muovautuu niin, että samantapaiset löytävät toisensa. Ei niin että porukassa yksi ainoastaan puhuu tai yksi jää aina hiljaiseksi.
”Monet tailteilijat ovat introverttejä, samoin ne, jolla on poikkeuksellisen korkea älykkyysosamäärä. He vain eivät pidä itsestään melua ja siksi heidät ymmärretään väärin.” Eiköhän siellä koulussakin suurin osa tiedosta mitata kokein, eikä sillä että osaa vastata satunnaisiin kysymyksiin tunnilla. Ei se ole pois keneltäkään jos tyhmä ekstroverttihölösuu saa korkeintaan henkistä plussaa opettajalta, kun viisas introvertti voi hiljaa tuottaa niitä kympin kokeita.
Toivottavasti tätä(kään) ei ota kukaan liian vakavasti. Olen vain aina ollut vähän sitä mieltä, että pitää mennä itseensä ja miettiä mikä mahtaa olla yhteinen tekijä jos tuntee olonsa väärinymmärretyksi niin koulumaailmassa, töissä kun kaveriporukassakin. On pakko myös itse mukautua ympärillä olevaan maailmaan ja hyväksyä omat puutteensa. Kaikkien syyttely ei johda mihinkään.
