Puola, ah mikä ihana maa! (tekstiosuus)
Päätin lopulta jakaa Puola-aiheiset jutut tähän yleiseksi tekstinpätkäksi ja tehdä oman postauksensa kuville. Näin asia ehkä pysyy selkeämpänä lukijalle ja minulle itselleni.
**************************************
Pulloja keräämällä kustannettu matkamme puolassa on ohitse ja käsitys tuosta entisestä itäblokin maasta muuttunut ja toivottavasti muillakin muuttuu.
Tietenkään en pitänyt Puolaa minään peräkylän pikkuneukkulana aikaisemminkaan, vaan sekoituksena itää ja länttä. Sitä se todellakin on, mutta ylitti odotukseni silti 5-0. Voin toki puhua vain Gdanskista ja sen lähiöistä, yöjunasta halki maan (ja syysaikaan, turistikaudesta en osaa sanoa) ja Krakovasta, mutta noin tiivistettynä matkakohteena Puolasta käyttäisin seuraavia termejä: siisti, kaunis, turvallinen, helppo (iso osa väestöstä puhuu englantia ja jopa aika hyvin ja jos ei englantia, niin saksaa tai venäjää), ystävällinen ja herkullinen.
Kiinnitin ensimmäisenä päivänä huomiota ainakin puhtauteen. Siinä missä meikäläisten asematunnelit haisee kuselta, Puolassa pesuaineilta. Siivoojat pesevät kiireettömästi 24/7 julkisia tiloja. Toisena kiinnitin huomiota ihmisiin, jotka olivat ihmeen suomalaisen näköisiä (ainakin naiset) ja tyylikkäitä. Siis sillä tavalla keskieurooppalaisittain tyylikkäitä ja mielestäni valtaväestö pienemmissä paikoissa oli paljon tyylikkäämpää, kuin Saksassa tai Ranskassa. Hyvällä maulla jälleen, neukkulaispiikkikorkoturkisviritelmiä ei ollut. Kolmas huomio oli ravintolat ja ruoka. Eikö missään ole yhtään huonoa tai edes keskinkertaista paikkaa? Sisustuksellisesti tai ruuanlaadullisesti. Yleensä jos syö kahdesti päivässä satunnaisissa rafloissa, osuu aika nopeasti joku huonompi paikka tielle. Ammattiylpeys näkyy ainakin asiakaspalvelijoiden ja ravintoloitsijoiden asenteessa.
Etukäteen ajatus keskellä yötä rautatieasemalla norkoilu turistina hieman epäilytti, mutta koin oloni turvallisemmaksi kuin Suomessa. Asemilla partioi aina uhkaavan näköisenä vartijasedät pamppu lanteilla ja loivat kieltämättä turvallisuuden tunnetta. Siellä ne käpöttelivät ympäriinsä, vaikka mitään epämääräistä ollutkaan missään. Toinen pieni pelon aihe oli oikea juna. No, väärään junaan astuminen on suljettu täysin pois mahdollisuuksista. Päiväjunissa tai istumapaikoilla näin ei varmaan toimita, mutta couchette/nukkumapaikoissa ainakin.
Junaan astuessa konnari siis ottaa junalippusi ja katsoo siinä, että olet astumassa oikeaan vaunuun. Huutaa perään vielä muistutukseksi paikat ja kun juna lähtee liikkeelle, hän tekee tarkistuskierroksen ja katsoo että kaikki ovat omilla paikoillaan. Lisäksi matkustajille kerrotaan miten oven saa lukkoon, turvaohjeita, misä saa kahvia/teetä tms. Tämä kaikki puolaksi ja tarvittaessa englanniksi. Aamulla liput palautetaan ja kerrotaan milloin juna on asemalla ja sen jos (tai kun) juna on myöhässä ja minkäkin verran. Taso junissa ei ole mitään parasta, tai ehkä maksamalla enemmän saat paremman vaununkin. Mennessä ahtauduimme kuuden hengen counchetteen, jossa meitä oli todellakin kaikki kuusi paikalla ja keskelle jäävä tila on niin pieni, ettei siihen mahdu vastakkaisilla penkeillä istuvien jalat mitenkään. Yleensäottaen kuusi ihmistä + matkatavarat eivät mahdu mitenkään hyttiin samanaikaisesti, paitsi yöllä makuuasennoissa. Menomatkalla Krakovaan vaunumme haisi myös voimakkaasti ulosteilta ja varsinkaan toisessa vessassa ei pystynyt edes
käymään. Paluumatkalla oli aivan eri fiilis, maksettiin muutama zloty enemmän että saisimme neljän hengen hytin petivaatteilla, koska mennessä vilttiä tuli ikävä. Vaunu oli muutenkin väljempi ja puhtaampi, sekä saimme olla vaunussa melkein koko matkan kahdestaan, vain alkuyöstä yksi mies nukkui nelisen tuntia kanssamme, joten ah sitä autuutta pötkötellä pedissänsä, lueskella kirjaa ja katsella maisemia.
Nähdävää, museoita, näyttelyitä, linnoja ja paljon muuta, on paljon. Jos jotain jäin kaipaamaan, olisin tahtonyt käydä Gdanskin päässä Sopotissa ja Gdyniassa ja merisotamuseossa. Krakovan päässä suolakaivokset olisi joskus hauska nähdä ja Oskar Schindlerin emalitehdas. Kyseisen museon edessä kävimme kääntymässä, koska netti antoi aukioloksi joka päivä kahdeksaan, mutta tietenkin juuri maanantaina paikka oli vain neljään asti auki. Suurta harmitusta jaksoi kestää tovi, mutta loistava ravintola viineineen juutalais-gheton kupeessa pelasti päivän.
Maan historiassa riittää ihmeteltävää. Varsinkin Gdanskin historia on monivaiheinen ja paikkapaikoin surullinen. Kapunki ei ole läheskään aina ollut osana Puolaa. Maa anoi useaan otteeseen Gdanskia itselleen, mutta lupaa ei myönnetty, vaan kaupungille annettiin Vapaakaupungin asema ja virallisesti se kuului Saksalle. Rakennukset kokivat useita pommituksia, ja viimeisimpänä tragediana Sakalaisten suorittama tyhjennys. Paikallisväestö lähetettiin Stutthofin keskitysleireille, kaupunki pommitettiin raunioiksi, jonka jälkeen kapunkia tarjottiin (kuin vittuiluna) Puolalle, jotka ottivat kuin ottivatkin Gdanskin haltuunsa, vaihtoivat katujen nimet puolaksi ja jälleenrakensivat kaupungin. Tämän ja paljon pidemmälle ulottuvan synkän historian vuoksi, on hienoa että kaupunki on tänä päivänä korjattu kauniiksi, vain hyvin pienistä kohdista ja vanhoista valokuvista voi tajuta menneisyyden. Wikipedian sivuilla on kuvattu varsin hyvin värikkäät vaiheet historiassa.
Tietenkään unohtamatta Krakovassa erityisesti juutalaisiin liittyvää historiaa.. Jos tieni ei Puolan kanssa jostain syystä kohtaakkaan, olen onnellinen että olen edes kerran saanut kulkea niitä katuja pitkin.