Tässä kämpässä
Olen jo jonkun aikaa miettinyt kimppa-asumisen mahdollisuutta. Saan vielä asumistukia nykyiseen asuntooni, mutta en kauaa. Kustannussyiden lisäksi olen kuitenkin enemmän ihmisten keskellä viihtyvä tyyppi, kuin täysin yksin yksiössä nököttävää sorttia. Muuttoihin liittyy kuitenkin aina omalla kohdallani (ja luojan kiitos olen saanut lukea muiden blogeista, etten ole ainoa..) suuria tunnelatauksia ja haikeutta. Ja juurihan minä muutin? Kuulemma aika menee vanhetessa nopeammin. Tämä pitää paikkaansa, en voi käsittää että esimerkiksi viime halloweenista on jo vuosi, en yksinkertaisesti kykene! Sitäpaitsi muuttohetkellä olisin asunut kuitenkin ”jo” kaksi vuotta tässä asunnossa, eli kuitenkin melkein keskimäärin sen ajan mitä muissakin asunnoissani kotoa muutettuani olen asunut, vaikka siltä ei tunnukkaan.
Kaverini asuu isohkossa kaksiossa tässä lähellä ja sieltä olisi keväällä valmistuttuaan lähdössä pois toinen kaverini, joten muuttaisin tilalle. Saisin keittiön, tilaa ympärilleni, entraisimme ehkä yhdessä hieman keittiön kaappeja ja uusisimme pintoja ja muuttaisimme järjesystä. Se olisi mukavaa noin esteettisesti, mutta myöskään en tupsahtaisi keskelle toisen kotia, jossa olen kuitenkin jo parin vuoden ajan vieraillut. Muutos ja yhdessä rakentelu auttaisi pääsemään sinnekkin kodiksi.
Nyt asian varmistuessa aloin tuntemaan pientä sinkkuboksiani kohtaan haikeutta, vaikka muuttoonkin olisi kuitenkin 7-8kk aikaa (se menee nopeasti, uskokaa pois!). Katselin vessaani. Pientä vessaani, jonka omin kätösin maalasin vaaleankeltaiseksi ja viilsin maalitonkkaan sormeni, kun yritin avata sitä. Odottelin kaveriani, jonka piti tulla avuksi ja hysterisoin käsi ylhäällä, kun veren vuotaminen ei ottanut loppuakseen (sitä vuosi enemmän tai vähemmän pari-kolme päivää). Tässä kämpässä on järkätty paljon hauskoja juttuja, bileitä ja sensellaisia. Tässä kämpässä tapailin alakertalaistani ja olin vähän sekaisin ja kai välillä onnellinenkin, enimmäkseen kuitenkin luultavasti epätietoinen ja hukassa. Puhumattakaan muuttopäivästä, jonka muistelu tekee aina haikeaksi. Hauskin muuttopäivä koskaan. Olimme kaikki krapulassa ja sekoilimme huolella. Plus minä ihastuneena edellämainittuun alakertalaiseen, joka oli myös muutossa mukana. Lisäksi tässä kämpässä aloin olemaan vain minä, löysin oman tyylini ja rohkeuden olla mitä olen. Opin rakastamaan enemmän musiikkia. Tässä kämpässä loin oman yritykseni. Leikkasin tukkani ja lopetin meikkiblogini.
Tässä kämpässä varmaan kasvoin enemmän henkisesti, mitä tähän asti koskaan ja otin askeleen kohti aikuisuutta. Kärsin elämäni ensimmäiset sydänsurut, opettelin tuntemaan itseni ja ensimmäistä kertaa olemaan yksin. Aina ei ole ollut helppoa tai kyyneliltä vältytty, mutta koen kaiken tämän ajan ja tunteiden käsittelyn olleen ensiarvoisen tärkeää. Vielä en osaa sanoa, onko minusta tullut kaiken myötä rohkeampi, vahvempi, typerämpi vai katkerampi. Aika saa näyttää.
Luultavasti kuitenkin viisainta ottaa taas askel eteenpäin. Mieleni tekisi mieli katsella tilannetta vielä eteenpäin ja antaa mahdollisuus jäädä tähän. Loppuviimein se tuskin olisi fiksua, eikä kovin reilua kaverillenikaan, joka joutuisi etsimään tilalle sitten kokonaan uuden tyypin. Jos nyt vain pitäisi itsensä kovana ja pysyisi päätöksessään. Lisäksi voin vain odottaa sitä tiivistyneen idiotismin määrää, kun lyömme viisaat päämme yhteen tavallista useammin.
Ps. Mikä ihana ajankohta tälle herkälle tekstinpätkälle, kuin hetki ennen menkkoja minut vallitseva normaalia suurempi sentimentaalinen tila. Tosin varmaan ilman sitä, ei tätä olisi koskaan syntynytkään.