Page sijaitsee USA:n toisiksi suurimman keinotekoisen järven, lake Powellin, vieressä. Sen ympäristössä on kaikkea upeaa, kuten esimerkiksi tuo edellä mainittu järvi. Järven läsnäolo on kuitenkin kiistanalainen juttu, sillä padon rakentaminen aiheutti tietenkin myös sen, että kun vesi levisi järveksi, alueen ekosysteemi muuttui ja lisäksi alkuperäisamerikkalaisten alueita jäi veden alle.
 

Pagessä asuimme erään ystävällisen nuoren miehen kotona, joka kaikesta päätellen ei tehnyt juuri muuta päivisin kuin pelasi netin välityksellä kavereiden kanssa sotapelejä. 
 
En ole muuten varmaan eläissäni nukkunut niin ihanassa sängyssä kuin tässä majoituksessa. Vieläkin on ikävä. Se oli valtava ja pehmeä. Tyyny ja peitto olivat sellaisia, millaisia pienenä kuvittelin pilvien olevan ennen kuin tajusin niiden olevan vain tylsää vesihöyryä.
 
Ajoimme ensimmäiseksi katsomaan kiisteltyä patoa ja sen jälkeen Horse shoe bendille eli hevosenkengän muotoiselle joen mutkalle. 
 

Olen nähnyt mutkasta lukuisia kuvia, mutta tämä oli yksi niitä juttuja, joille kuva ei todellakaan tee oikeutta. Pudotus on aivan käsittämättömän syvä ja jyrkkä. Lisäksi ihmiset ovat aivan hulluja valokuvaamisensa kanssa. Kohde vaatiikin joka vuosi kuolinuhreja, kun selfie on kirjaimellisesti ollut elämää tärkeämpi.
 

Näköala Horse shoe bendillä oli yksi elämäni hienoimpia, mutta en loppujen lopuksi kestänyt olla siellä, koska olin niin peloissani muiden ihmisten ja erityisesti lapsien vuoksi. Parempi kun ei ole paikalla todistamassa sitä, että joku putoaa rotkoon.
 
Lake Powell kuuluu Glen Canyonin kansallispuistoon, joten sinne pitää maksaa, jos mielii päästä sisälle. Isäntämme kuitenkin vinkkasi meille vaellusreitin, jonka kautta polulta poikkeamalla pääsee ilmaiseksi järven rantaan. 
 

Reitti vei meidät Marsin maisemiin. Siellä ei ollut helppo suunnistaa. Kun tulimme takaisin, olin niin sekaisin sijainnistamme, että alkoi jo vähän jännittämään. Jokainen kukkula ja kuoppa näytti yhtä aikaa tutulta ja vieraalta, eikä missään ollut muita ihmisiä. 
 


Maa alla oli kuin kreikkalainen leivos. Se koostui useammista ohuista kerroksista, jotka rapisivat helposti poikki allamme. Tunsin oloni Gulliveriksi lilliputtien maassa, joka vain tuhoaa tahtomattaan kaiken. Jättiläiset selvisivät onneksi pian takaisin reitille.
 

Seuraavana päivänä (upeasti nukutun yön jälkeen, voisin lisätä) pääsimme sinne, minkä vuoksi koko Pageen olin edes halunnut. Upper ja Lower Antelope Canyonit ovat rankkasateiden vuoksi nopeasti virtaavan veden avulla muodostuneita kapeita kanjoneita. Niihin täytyy mennä oppaan kanssa ja retki kannattaa varata ajoissa, sillä kohde on erittäin suosittu, eikä mukaan pääse kuin rajallinen määrä ihmisiä kerralla.
 


Kanjonit ovat keskenään näköalojen puolesta aivan samanlaiset. Alempaan kanjoniin laskeudutaan ja noustaan jyrkkien tikapuumaisten portaiden avulla ja siellä on paikoitellen ahtaampaa. Ylempi kanjoni sopii paremmin liikuntarajotteisille. Uskoisin, että avustajan kanssa (maa on pakoitellen vähän turhan hiekkaista) sinne voisi mennä pyörätuolinkin kanssa.
 



Meille oli loistava juttu mennä molempiin, vaikka kanjoneissa ei ole edellä mainittujen juttujen lisäksi eroa. Ne ovat vain niin surrealistisen käsittämättömän kauniita, että minä menin ihan sekaisin ensimmäisessä kanjonissa. Rikoin täysin sitä periaatetta vastaan, että kauniit asiat pitää myös elää, eikä vain kuvata. Näin siis ensimmäisen kanjonin käytännössä kännykän kameran läpi.
 


Meillä oli kanjonien välissä pari tuntia väliä, joten ehdin rauhoittumaan. Seuraavassa kanjonissa pidin kännykän taskussa ja vain imin itseeni paikan pyhyyttä. No rehellisyyden nimissä otin ehkä viisi kuvaa sielläkin. Mutta en enempää.
 


Illalla menimme yhdelle Lake Powellin hiekkarannoista loikoilemaan ja uimaan. Rannan nimi oli Lonely rock vedessä hengailevan valtavan kivenmurikan vuoksi.
 

Seuraavana päivänä lähdimme road tripin viimeistä kohdetta, Grand Canyonia, kohti. Ajomatka oli rankka. Matkaa olisi ollut kilometreittäinkin ihan tarpeeksi, mutta sitten iso pätkä tiestä oli remontissa, joten matelimme kävelyvauhtia aivan tolkuttoman kauan. Tämän vuoksi matkaan meni aikaa huomattavasti suunniteltua pidempään, emmekä ehtineet tehdä perillä kuin ihan pienen vaelluksen.
 

Grand Canyon on niin massiivinen, että paikan päälläkään se ei näytä aidolta. Jollain tapaa se muistuttaa tähtitaivaan tuijottamista. Mitä enemmän sitä katsoo, sitä enemmän löytää yksityiskohtia, mutta sitä kaikkea ei voi pieni mieli mitenkään käsittää tai ottaa haltuun.
 


Grand Canyonissa oli koko reissun röyhkeimmät oravat. Miehelläni oli eväänä myös mantelivoita ja oravat tulivat ihan pöhköiksi, kun hän avasi purkin. Ei tullut sen syömisestä oikein mitään.
 

Teimme tosiaan yhden pikkuisen vaelluksen hiukan matalammalle kanjoniin Ooh Aah pointille. Kohta on nimetty sen mukaan, että kun ensin katsoo yhteen suuntaan, niin maisema on niin kaunis, että suusta pääsee: ”Ooh!” Ja sitten kääntää päätä toiseen suuntaan: ”Aah!”.
 

Siinäkin kohtaa oli joku onneton kuollut vähän aikaa sitten valokuvan vuoksi. 
 

Oli pakko nousta nopeasti takaisin ylös kanjonin reunalle, sillä aurinko oli laskemassa. Otimme shuttle bussin seuravalle näköalatasanteelle ja katselimme siellä, miten aurinko laski.
 

Majoituksemme oli tunnin ajomatkan päässä Williamsin kaupungissa. Grand Canyonin läheisyydessä oli hirveän kallista. Jopa airbnb:t olivat niin hintavia, että majoituimme poikkeuksellisesti motelliin.
 


Nyt tuli sellainen hauska haaste eteen, etteivät auton pitkät valot toimineet. Ne olivat itse asiassa himmeämmät kuin tavalliset valot. Eli tavallisilla valoilla mentiin. Amerikassa ei harrasteta melkein ollenkaan katuvaloja, vauhti oli kova, minulla erittäin puutteellinen ajokokemus, eikä tie välillä näkynyt juuri ollenkaan. Se oli aika pelottavaa. 
 

Seuraavana päivänä ajaminen tuntui ihan lasten leikiltä, kun jopa näki eteensä. Ajoimme toisen kuuluisan padon, Hoover damin, kautta takaisin Las Vegasiin ja palautimme auton. Road trip oli ohi.

Las Vegasissa olimme vain yhden yön ja minä olin jotenkin niin vihamielinen sen hiustenkuivaajasäätä kohtaan, etten oikein halunnut mennä mihinkään. Muutenkin tuntui, että olimme jo nähneet kaiken, mitä halusimme ja mihin oli siellä varaa.

Siispä kävimme vain syömässä kasan pannukakkuja ja vietimme hauskan illan kämpillä. Seuraavana aamuna otimme bussin kohti Los Angelesia, matkamme viimeistä kohdetta.