Pidän paljon kaupungeista, mutta rakastan luontoa. Tietenkin olen eräkuningattareksi aika nössö. Kun zombi-apokalypsi tulee, en suosittelisi itseäni selviytyjien joukkoosi paitsi ehkä seuran vuoksi. Mutta jälleen kerran: rakastan luontoa, joten reissun paras osuus alkoi, kun pääsimme kansallispuistoihin.

Tietenkin tähän kuului myös paljon autolla ajamista, mikä ei ollut tällä ajokokemuksella ihan lempihommaani. Selvisimme aina perille, enkä edes onnistunut ajamaan kenenkään päälle. Yritystä kyllä oli.  En tajunnut, etteivät auton valot ole automaattisesti päällä. Kun pimeä tuli, ihmettelin vain, että kyllä on pimeää ilman katuvaloja. Siinä vaiheessa, kun kaarsin kaupan parkkipaikalle käännyttäessä melkein vanhan herran päältä ja hän karjui minulle, että laita valot päälle, aloin miettimään, että minulla ei taida olla valot päällä.

Ensimmäinen kansallispuistokohteemme oli Utahin Zion. Asuimme 15 minuutin ajomatkan päässä Zionin portista aivan älyttömän ihanassa 2 Cranes innissä, joka oli kuin Gilmoren tyttöjen Lorelain ja Sookien Dragonfly inn. Meidän huoneemmekin nimi oli itse asiassa Dragonfly. Täällä näin myös elämäni ensimmäisen kolibrin.

Ensimmäisenä iltana tulimme sen verran myöhään, ettei ollut paljoa aikaa vaeltelulle ennen pimeää. Teimme lyhyen ja helpon lenkin nimeltä Emerald pools, joka johtaa kauniille vesilammille. Matkan varrella näimme vauvakalkkarokäärmeen tien vieressä. Vauvakäärmeet ovat itse asiassa vielä vaarallisempia kuin aikuiset, sillä ne hyökkäävät helpommin ja antavat kaiken myrkyn tulla säästelemättä kerralla, joten pidimme käärmeeseen kunnioittavaa etäisyyttä.

Samalla reitillä tutustuimme myös amerikkalaiseen perheeseen Texasista. Keskustelu suuntautui pian perheen teini-ikäisen pojan villisianmetsästysretkiin, jotka olivat aika hurjia. Mietin vain, että kyllä voi monella tavalla viettää nekin vuodet.

Seuraavana päivänä oli superaikainen herätys, sillä tarkoituksena oli ehtiä portilta klo 6.00 lähtevään shuttle bussiin. Kesällä Zionin sisällä ei saa ajella itse, vaan ilmainen bussi vie reittien aloituspisteille. Koska puisto on todella suosittu, kannattaa matkaan lähteä todella aikaisin. Ensimmäinen bussi lähtee aamukuudelta ja sillä mekin menimme molempina Zion-aamuinamme.

Seuraavan päivän vaelluskohde oli Narrows-reitti. Tämä vaelluspolku on itse asiassa vaellusjoki, joka kulkee kokonaan vedessä ja jonka kokonaan kulkemiseksi täytyisi pyytää lupa ja viettää yksi yö reitillä. Päiväreittinä jokea voi kävellä niin kauan kuin jaksaa ja sitten vain kääntyy ja kävelee takaisin.

Olemme kerran aikaisemmin tehneet Nerjassa vastaavanlaisen reitin. Nerjan bolgipostauksen voi lukea tästä linkistä. Lyhyesti kerrotuna emme olleet Nerjassa ollenkaan valmistautuneita siihen, että reitti kulkee joessa. Meille oli vain vinkattu, että se on kiva reitti ja tavoistani poiketen en ollut ottanut asiasta enempää selvää. Mieheni ei halunnut pilata kenkiään, joten hän kulki paljain varpain ja minä vedin nahkasandaaleilla, jotka  vedessä venyivät liukkaiksi pirulaisiksi. Retki oli kaunis, mutta kivulias molemmille.

Nyt vuokrasimme Narrows-tarvikkeet eli vesivaelluskengät ja pitkän kepin. Keppi oli loistava lisä, sillä virta oli paikoitellen voimakas ja pohja epätasaista kiveä. Olisin varmasti kaatunut pari kertaa ilman uskollista keppiäni. Näin hyvillä varusteilla pystyi keskittymään ihanaan huimaavan kauniiseen reittiin. Veden syvyys vaihteli nilkoista pahimmillaan napaan asti. Syvempiäkin kohtia oli, mutta ne pystyi välttämään päättelemällä veden väristä, missä on matalampaa.

Seuraavana päivänä vaelsimme kuivemmilla teillä. Lähdimme taas kuuden bussilla liikkeelle ja kiipesimme ensin Zionin korkeimmalle menevän reitin huipulle Observation pointiin. Zionissa on myös aivan hullu reitti nimeltä Angels landing, joka kulkee Observation pointia matalammalla, mutta on monin verroin vaarallisempi. Reitin välillä molemmin puolin olevat jyrkät pudotukset vaativat joka vuosi varomattomien päivävaeltajien henkiä omakseen. Olisin oikeastaan halunnut alunperin mennä tämän reitin, mutta matkakumppanini ei jakanut intoani. Upealla Observation pointilla olin kuitenkin tyytyväinen reittivaihdoksesta ja ottaen huomioon, miten häslä olen ihan suorallakin maalla, niin muutos oli varmasti enemmän kuin fiksu.

Observation pointilta jatkoimme Hidden canyon -reitille. Sen alku on tavallista selkeää vaellusreittiä. Loppuosa kiipeillään ja seikkaillaan kanjonissa erilaisten luonnonesteiden yli ja ali, mikä tekee reitistä todella hauskan. Tässä reitissä matka on ehdottomasti se juttu, eikä se johda mihinkään erityiseen.

Viimeiseksi tsekkasimme vielä erittäin lyhyen Weeping rock -trailin, joka päättyy jatkuvasti vettä vuotavaan eli nimensä mukaisesti itkevään korkeaan kallioon. Ihan näkemisen arvoinen paikka sekin, vaikka siellä oli ihan hirveästi porukkaa ja metelöiviä kouluryhmiä.

Zion oli epätodellisen kaunis. Sen vuoret reunustivat viereistä Springdalen kaupunkia, jossa viimeisenä iltana söimme illallisen auringon laskiessa. Seuraavana päivänä huristelimme kohti Brycen kansallispuistoa. 

Las Vegas oli kuin olisi elänyt hiustenkuivaajassa. 
 
New Yorkissa oli meneillään Suomen kesä eli sää vaihteli kylmän, lämpimän ja kuuman välillä. Tämän vuoksi, kun aamulla lähdimme ostoksille lähi-Walmartiin, olimme ihan että voi miten ihanaa, kun on näin lämmin, onpa mukavaa vaihtelua. 
 
Ei ollut mukavaa kovin kauaa. 
 
Lämpöasteita oli päivällä jatkuvasti yli 40, eikä pimeälläkään mennyt tilanne paljoa paremmaksi. En siksi osaa sanoa, että johtuuko se, että en niin paljon pitänyt Las Vegasista siitä, että en ihan rehellisesti pitänyt siitä vai siitä että tein lämpöhalvauskuolemaa ensimmäisen päivän ja siitä traumatisoituneena en enää halunnut mennä päivällä mihinkään.


Las Vegasin keskusta Strip ei tunnu oikealta keskustalta, jonka vuoksi kaupunkikaan ei tunnu oikealta kaupungilta. Enemmänkin se on melkein kahdeksan kilometriä pitkä risteilyalus, jonka tarkoitus on viihdyttää sinua kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla.
 
Ja onhan se nyt siisti ja ihan pöhkö. Jokaisella kasinolla on jokin teema. Eteesi tulee satulinna, seuraavaksi oletkin New Yorkissa, jossain vaiheessa Pariisissa, Venetsiassa, Roomassa, sirkuksessa, tropiikissa, Egyptissä, Intiassa, missä hyvänsä.  
 
Elokuvista tuttu Belagion suihkulähde on aivan upea. Katsoimme musiikin tahtiin vartin välein tanssivaa suihkulähdettä ainakin neljän kappaleen ajan. Sen verran kiehtovaa se oli. Miragen edessä pitäisi myös olla iltaisin tulivuoren purkaus auringon laskun jäkeen tasatunnein, mutta jostain syystä se oli peruttu.

Monissa kasinoissa on myös sisällä paljon (ilmaistakin) nähtävää valtavista akvaarioista sirkusesityksiin ja erilaisiin taideteoksiin. Sisälle olikin pakko poiketa koko ajan, koska ilman ilmastointia ei reissusta olisi selvinnyt. Tästä huolimatta olimme jossain vaiheessa ihan lopussa. Onneksi Starbucks pelasti, ruumiinlämpö palasi takaisin normaaliksi ja matka jatkui jääjuoma toisessa ja jäätelö toisessa kädessä. Kuljimme kävellen koko Stripin ensin toista puolta alusta loppuun ja sitten toista puolta takaisin kasinosta toiseen päivästä yöhön. Oli aika rankka ja antoisa vaellus. 
 
Seuraavana päivänä mikään ei olisi saanut minua toistamaan edellisen päivän hulluutta. Onneksi meillä oli aivan ihana airbnb, jossa oli oma uima-allas. Hengasimme päiväosuuden altaalla ja vasta tuntia ennen auringonlaskua lähdimme kaupungille. 
 

 
Tällä kertaa kohteena oli Vegasin vanha keskusta. Vegasissa on useampikin mielenkiintoiselta vaikuttava museo, kuten vanhojen neonvalojen museo ja ydinkokeiden museo, mutta valitsimme mafian synnystä, noususta ja häviöstä kertovan Mob museon. Se oli vielä mielenkiintoisempi kuin olin odottanutkaan. Museo on sijoitettu entiseen oikeustaloon. Kokoelmiin kuuluu jännittäviä videoita, valokuvia, kuuluisten mafiosojen tavaroita ja seikkaperäisiä kertomuksia. Paikalle on kärrätty jopa se aito seinä, jota vasten ystävänpäivänä 1929 taistelevien rikollisliigojen välienselvittely huipentui seitsemän miehen verilöylyyn. Siinä voi sitten saada kiksikauhunväristyksiä, kun katselee seinän luodinreikiä.
 
Pitää vielä kertoa hurjin juttu, jonka opin siellä. Yhtä tositapahtumiin perustuvaa mafia-leffaa kuvatessa ohjaajaa häiritsi, ettei kohtaus jossa yksi henkilöistä salamurhataan, tuntunut toimivan. Leffa oli ehkä Casino, mutta en ole enää varma, kun en ole itse nähnyt kyseistä leffaa ja muistini on surkea. Leikkaaja (En ole tästäkään varma) totesi tähän, että tietenkään se ei toimi, kun ei se mennyt yhtään noin. Kävi ilmi, että leikkaaja oli toiminut ilmiantajana, joten hän oli saanut omat rikoksensa valtiolta anteeksi. Ohjaaja innostui, että dumpataan se alkuperäinen näyttelijä ja leikkaaja pääsee hoitamaan homman kuten se oikeasti meni. ELI tämä henkilö sekä murhasi ihmisen oikeassa elämässä että näytteli uudestaan saman murhan menestyselokuvassa! En kestä.


 
Downtown Las Vegas oli pienempi ja helpommin hallittavissa kuin The Strip. Idea on sama: kasinoita, tekemistä, katsottavaa, syömistä eli yhdellä sanalla viihdettä. Downtownin pääkatu Fermont street on pääasiassa meiningiltään Stripiä rennompi kävelykatu, jonka yläpuolella vilahtaa vähän väliä zip linellä laskevia turisteja.
Seuraavana päivänä vuokrasimme auton ja lähdimme aamulla kohti matkan parasta osuutta eli kansallispuistoja. 
 
Las Vegasissa olisi voinut tehdä enemmänkin kuin mitä teimme. Jos rahaa on, niin siellä on ihan mielettömästi kaikkea upeaa. Jokin Las Vegas -show olisi ollut varmasti upea kokemus. Päätimme kuitenkin säästää tässä kohdassa, koska rahaa oli palanut jo vähän joka suuntaan. Ehkä Cirque du soleil tulee joskus Suomeen.
 
Kotona oli pakko katsoa The Hangover uudestaan. Oli niin hauskaa, kun elokuvan paikat olivat nyt tuttuja.
 
Ps. Jos tulet blogini pariin nyt ensimmäistä kertaa ja ihmettelet, että miten tämä on osa 2, niin osa 1 (kuten muutkin vanhat tekstit) löytyvät täältä: http://tutuillateillavieraillakaduilla.blogspot.com/