USA osa 3: Zionin kansallispuisto
Pidän paljon kaupungeista, mutta rakastan luontoa. Tietenkin olen eräkuningattareksi aika nössö. Kun zombi-apokalypsi tulee, en suosittelisi itseäni selviytyjien joukkoosi paitsi ehkä seuran vuoksi. Mutta jälleen kerran: rakastan luontoa, joten reissun paras osuus alkoi, kun pääsimme kansallispuistoihin.
Tietenkin tähän kuului myös paljon autolla ajamista, mikä ei ollut tällä ajokokemuksella ihan lempihommaani. Selvisimme aina perille, enkä edes onnistunut ajamaan kenenkään päälle. Yritystä kyllä oli. En tajunnut, etteivät auton valot ole automaattisesti päällä. Kun pimeä tuli, ihmettelin vain, että kyllä on pimeää ilman katuvaloja. Siinä vaiheessa, kun kaarsin kaupan parkkipaikalle käännyttäessä melkein vanhan herran päältä ja hän karjui minulle, että laita valot päälle, aloin miettimään, että minulla ei taida olla valot päällä.
Ensimmäinen kansallispuistokohteemme oli Utahin Zion. Asuimme 15 minuutin ajomatkan päässä Zionin portista aivan älyttömän ihanassa 2 Cranes innissä, joka oli kuin Gilmoren tyttöjen Lorelain ja Sookien Dragonfly inn. Meidän huoneemmekin nimi oli itse asiassa Dragonfly. Täällä näin myös elämäni ensimmäisen kolibrin.
Ensimmäisenä iltana tulimme sen verran myöhään, ettei ollut paljoa aikaa vaeltelulle ennen pimeää. Teimme lyhyen ja helpon lenkin nimeltä Emerald pools, joka johtaa kauniille vesilammille. Matkan varrella näimme vauvakalkkarokäärmeen tien vieressä. Vauvakäärmeet ovat itse asiassa vielä vaarallisempia kuin aikuiset, sillä ne hyökkäävät helpommin ja antavat kaiken myrkyn tulla säästelemättä kerralla, joten pidimme käärmeeseen kunnioittavaa etäisyyttä.
Samalla reitillä tutustuimme myös amerikkalaiseen perheeseen Texasista. Keskustelu suuntautui pian perheen teini-ikäisen pojan villisianmetsästysretkiin, jotka olivat aika hurjia. Mietin vain, että kyllä voi monella tavalla viettää nekin vuodet.
Seuraavana päivänä oli superaikainen herätys, sillä tarkoituksena oli ehtiä portilta klo 6.00 lähtevään shuttle bussiin. Kesällä Zionin sisällä ei saa ajella itse, vaan ilmainen bussi vie reittien aloituspisteille. Koska puisto on todella suosittu, kannattaa matkaan lähteä todella aikaisin. Ensimmäinen bussi lähtee aamukuudelta ja sillä mekin menimme molempina Zion-aamuinamme.
Seuraavan päivän vaelluskohde oli Narrows-reitti. Tämä vaelluspolku on itse asiassa vaellusjoki, joka kulkee kokonaan vedessä ja jonka kokonaan kulkemiseksi täytyisi pyytää lupa ja viettää yksi yö reitillä. Päiväreittinä jokea voi kävellä niin kauan kuin jaksaa ja sitten vain kääntyy ja kävelee takaisin.
Olemme kerran aikaisemmin tehneet Nerjassa vastaavanlaisen reitin. Nerjan bolgipostauksen voi lukea tästä linkistä. Lyhyesti kerrotuna emme olleet Nerjassa ollenkaan valmistautuneita siihen, että reitti kulkee joessa. Meille oli vain vinkattu, että se on kiva reitti ja tavoistani poiketen en ollut ottanut asiasta enempää selvää. Mieheni ei halunnut pilata kenkiään, joten hän kulki paljain varpain ja minä vedin nahkasandaaleilla, jotka vedessä venyivät liukkaiksi pirulaisiksi. Retki oli kaunis, mutta kivulias molemmille.
Nyt vuokrasimme Narrows-tarvikkeet eli vesivaelluskengät ja pitkän kepin. Keppi oli loistava lisä, sillä virta oli paikoitellen voimakas ja pohja epätasaista kiveä. Olisin varmasti kaatunut pari kertaa ilman uskollista keppiäni. Näin hyvillä varusteilla pystyi keskittymään ihanaan huimaavan kauniiseen reittiin. Veden syvyys vaihteli nilkoista pahimmillaan napaan asti. Syvempiäkin kohtia oli, mutta ne pystyi välttämään päättelemällä veden väristä, missä on matalampaa.
Seuraavana päivänä vaelsimme kuivemmilla teillä. Lähdimme taas kuuden bussilla liikkeelle ja kiipesimme ensin Zionin korkeimmalle menevän reitin huipulle Observation pointiin. Zionissa on myös aivan hullu reitti nimeltä Angels landing, joka kulkee Observation pointia matalammalla, mutta on monin verroin vaarallisempi. Reitin välillä molemmin puolin olevat jyrkät pudotukset vaativat joka vuosi varomattomien päivävaeltajien henkiä omakseen. Olisin oikeastaan halunnut alunperin mennä tämän reitin, mutta matkakumppanini ei jakanut intoani. Upealla Observation pointilla olin kuitenkin tyytyväinen reittivaihdoksesta ja ottaen huomioon, miten häslä olen ihan suorallakin maalla, niin muutos oli varmasti enemmän kuin fiksu.
Observation pointilta jatkoimme Hidden canyon -reitille. Sen alku on tavallista selkeää vaellusreittiä. Loppuosa kiipeillään ja seikkaillaan kanjonissa erilaisten luonnonesteiden yli ja ali, mikä tekee reitistä todella hauskan. Tässä reitissä matka on ehdottomasti se juttu, eikä se johda mihinkään erityiseen.
Viimeiseksi tsekkasimme vielä erittäin lyhyen Weeping rock -trailin, joka päättyy jatkuvasti vettä vuotavaan eli nimensä mukaisesti itkevään korkeaan kallioon. Ihan näkemisen arvoinen paikka sekin, vaikka siellä oli ihan hirveästi porukkaa ja metelöiviä kouluryhmiä.
Zion oli epätodellisen kaunis. Sen vuoret reunustivat viereistä Springdalen kaupunkia, jossa viimeisenä iltana söimme illallisen auringon laskiessa. Seuraavana päivänä huristelimme kohti Brycen kansallispuistoa.
