Posliinipytyn halikamu

Tänään on viikkoja 7+1

Koko alkaa olemaan pikku marjan luokkaa. Siis pienen marjan! Joka kuitenkin on saanut elämän aivan päälaelleen. Tällä hetkellä mun arki keskittyy posliinipytyn halaamiseen, toisinaan lavuaariin huutamiseen. Musta myös tuntuu että en ole kaukana sohvaan kiinni kasvamisesta. Ja KYLLÄ! Minä lupasin ja vannoin, toisinaan ääneen, toisinaan hiljaa omassa mielessä. Jos tämän lapsen vielä saan, en aio valittaa. Nautin joka hetkestä, elän elämäni parasta aikaa mutta enhän mä hyvänen aika muistanut tätä. Taitaa pitää paikkansa että aika kultaa muistot, tai sitten mä olen vaan ihan hitommoinen omanelämänsä masokisti, 4 lasta enkä vieläkään ole oppinut?

Miestä ainakin naurattaa oksentaessani viidettä kertaa aamulla, jaksaa turkanen vielä vittuilla.

– Tätähän me haluttiin, eiks vaan?

– Mistä tätä tulee? Enhän mä oo edes syön…. *Burb

Edellisissä raskauksissa olen saanut toisinaan vierailla tiputuksessa. Toisessa ja neljännessä todettiin Hyperemeesi. Jos jotain positiivista niin olo ei sentään ole niin paha kuin edellä mainituissa (koputetaan puuta).

Ja tämä hajuaisti. Naapuriin on jokunen metri matkaa ja voin vannoa että haistan milloin siellä kokataan. Ruuat tuoksuu  meidän jääkapin läpi. Koti haisee pahalle, ulkona haisee pahalle, ihmiset haisee pahalle, minä haisen pahalle. Tällä hetkellä käytän erittäin mielelläni maskia kaupoilla. Kukaan ei näe kun nyrpistelen ja yritän salakavalasti hengittää suun kautta. Toisinaan kyllä tuntuu että hajun voi myös maistaa. Tai siis ymmärrättekö mitä tarkoitan? En taida minäkään.

Nyt on pakko suunnata vällyjen väliin. Sain lapset päiväunille joten tästä on otettava itsekkin ilo irti.

Mut hei pikku marja, oot kaiken tän arvoinen.