Viime viikolla ilmestyi mun ammattiliiton, Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n lehti Ura. Sieltä löytyi lohduttavaa (?) tilastotietoa, johon suhteuttaa oma tilanteensa (kuvan juttu netissä täällä). Muillakin vastavalmistuneilla (sivuhuomautus: kuinka kauan itseään voi kutsua vastavalmistuneeksi?) on ”kitkaa” työmarkkinoille sijoittumisessa.

Tiedossahan jo on, että esim. juuri valtio-oppia lukeneet päätyvät keskenään hyvinkin erilaisiin tehtäviin valmistumisen jälkeen. Sosiaalisen median myötä jää helposti siihen käsitykseen, että kaikilla muilla opiskelukavereilla käy tosi helposti mielekkäiden työpaikkojen löytyminen. Tarkemmin ajateltuna kuitenkin vain ne meistä taitavat työpaikkaansa mainostaa, jotka ovat siihen tyytyväisiä. Ehkä siis oma käsitys tämän myötä vähän vääristyy. Tuskin olen ainoa maisteri, joka on päätynyt ottamaan vastaan ohi koulutuksen menevän työn tai on työttömänä?

Tilastokeskus päivitti tänään työttömyystilastoja (tiedote) kertomalla, että työttömien määrä on viime vuodesta yhä kasvanut. Syyskuussa työttömyysaste oli 7,6 prosenttia. Samaisesta tiedotteesta löytyy kuvaaja, jonka mukaan 90-luvun laman aikana työttömyysaste kävi lähellä 20 prosenttia. Mulla ei ole siitä lamasta oikein mitään muistikuvia, kun olin niin pieni. Lukujen perusteella ei olla yhtä huonossa jamassa, mutta omasta näkökulmasta tilanne tuntuu toisinaan kovin epätoivoiselta. Ehkä tämä tunne johtuu osittain vertailukokemusten puutteesta tai siitä, että itsellä on toistaiseksi ollut tuurin puutetta asiaan liittyen.

Työttömyys (tai se ettei oman koulutusalan töitä löydy) saa kyllä miettimään elämää kokonaisuutena (mikä nyt ei saisi miettimään elämää, toisinaan pelkkä karkkien loppuminen pöytälaatikosta saa pohtimaan samaa) ja sitä miten merkityksellisiä eri elämän osa-alueet ovat. Kuinka tärkeä asia työ on? Työelämän tutkimukseen liittyvissä kirjoissa tuodaan ilmi, että ihmiset näkee tän asian tosi eri tavoin. Joillekin työ on suurin määrittävä tekijä ja suhtautuminen työhön on tavoitesuuntautunutta (tällä porukalla on ilmeisesti myös suurin riski sairastua työn vuoksi). Joillekin taas työ on pakollinen paha, tapa hankkia rahaa muuhun elämään. Tunnustan itse kuuluvani enemmän tuohon ensimmäiseen ryhmään.

Molemmille ryhmille työttömyys on paha ongelma, mutta työsuuntautuneet ihmiset ehkä kokevat sen vähän vakavampana oman persoonallisuuden ongelmana – mitä merkitystä minulla on, jos ei ole työtä jossa toteuttaa itseään? Tällaiset pohdinnat taas saavat miettimään eteenpäin, että pitäisiköhän hieman alkaa korostamaan elämän muita osa-alueita, jotta sen yhden osa-alueen varassa ei olisi kaikki. Onneksi on täydennysopiskelut (joihin luen tenttikirjoista tutkimuksista juuri näihin samoihin kysymyksiin liittyen, heh)!

Tällaista tänä kylmänä syyspäivänä, joko kohta saataisiin lunta piristämään? Ja kauniin talvisia kutsuja työhaastateluihin!

Mitä te muut ajattelette työn merkityksestä?