Erään aikakauden loppu
Olen täällä aiemmin kertonut omasta horjuneesta mielenterveydestäni sekä sen hoitamisesta terapian (ja aluksi lääkkeiden) avulla. Minulla oli tänään viimeinen istunto terapeuttini kanssa, kolmen vuoden hoitosuhde tuli tänään päätökseen. Olo terapeutin luota lähtiessä oli outo, epäuskoinen ja kevyt sekä raskas samaan aikaan. Vaikka minua ei enää jännitä terapian lopettaminen yhtä paljon kuin vielä ennen joulua on kyseessä kuitenkin jonkinlainen muutos elämääni. Eräs ihmissuhde (vaikkakin hyvin erikoinen sellainen) on nyt ohi.
Ja mitä minulle sitten jäi käteen 200 istuntokerran ja tuhansien käytettyjen eurojen jälkeen? Pitkän ajan tulokset näkee, no, vasta pidemmän ajan kuluttua, mutta jo nyt koen olevani hyvin erilainen ihminen kuin ennen terapian aloittamista, enkä vertaa tässä itseäni ainoastaan masentuneeseen itseeni. Kolmen vuoden aikana olen joutunut käymään läpi elämääni ja sen pahimpia kipupisteitä niin intensiivisesti, että väkisinkin jotain on muuttunut. Itsetuntemukseni on parantunut valovuosien verran ja olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Väitän myös, että empatiakykyni on kehittynyt entisestään, sillä omien tunteiden tunnistaminen auttaa myös tunnistamaan samoja tunteita muissa ihmisissä. En enää pidä ”normaalina” sitä, että tietyin väliajoin ryvin viikko- tai kuukausitolkulla mielen mustissa syövereissä, vaan olen oppinut erottamaan normaalin elämään kuuluvan alakulon ja surun masennuksesta.
Mikä sitten ei ole (juurikaan) muuttunut? Elämäni ulkoiset puitteet ovat aikalailla samat kuin kolme vuotta sitten: opintoni ovat edelleen kesken (toki jonkin verran edistyneet), olen edelleen sinkku ja perhesuhteeni ovat enemmän tai vähemmän yhtä vaikeita kuin ennenkin. Ihmissuhteet tuottavat päänvaivaa ja erityisesti parisuhteet ja niiden muodostus tuntuvat haastavilta. Minulla on edelleen vaikeuksia ilmaista tunteitani niille joita kohtaan ne ovat voimakkaimpia, ja joskus omia voimakkaita tunteita on itsenikin vaikea kohdata. Haluaisin kuitenkin uskoa, että vaikka reaktioni saattaisivat osin olla ennallaan, uskallan nyt pysähtyä kuuntelemaan tunteitani ennen kuin pötkiin päättömästi pakoon.
Olen kiitollinen kaikesta saamasta avustani ja ymmärrän että se on jossain määrin poikkeuksellista jopa Suomen oloissa. Toivoisin että kaikki kaltaisessani, ja pahemmassa, tilanteessa olevat saisivat yhtä paljon apua ongelmiinsa, mutta toistaiseksi tässä maassa on ihan liikaa ihmisiä jotka eivät osaa hakea apua tai eivät sitä saa edes halutessaan. Ehkä ihan vielä ei ole sen aika, mutta tulevaisuudessa haluaisin käyttää sitä kokemusta mikä minulla nyt on muiden ihmisten auttamiseen. Se voisi olla mielenterveyskuntoutujien tukitoimintaa tai jotain vastaavaa, mutta hyvän pitää antaa kiertää kun sitä on kerran itse saanut. Ensin minun pitää kuitenkin ottaa hieman aikaa ja varmistaa että omat jalkani todella kantavat ilman terapian tarjoamaa tukiverkkoa.
Lopuksi haluaisin kiittää kaikkia joilla on ollut osansa kuntoutumisessani, vaikka tiedän etteivät nämä sanani tavoita heitä. Mutta ehkä universumiin lähetetyt hyvät ajatukset löytävät tiensä perille tavalla tai toisella 🙂 Suuri kiitos kuuluu toki läheisilleni, perheelle ja ystäville jotka jaksoivat ja yrittivät ymmärtää silloin kun en itsekään ymmärtänyt. Kiitokset myös kaikille hoitooni osallistuneille tahoille, YTHS:n psykologit ja psykiatrit tekevät tärkeää työtä. Ja lopuksi haluaisin kiittää terapeuttiani, joka ei koskaan tuominnut, pakottanut, ohjaillut eikä antanut minun lopettaa silloin kun en ollut siihen vielä valmis vaikka itse niin luulin. Hän antoi minulle perspektiiviä ja luvan olla juuri sellainen kuin todella olen sekä oikeuden omiin tunteisiini jota en aiemmin ymmärtänyt minulla olevan. Ilman kaikkia heitä en ehkä nyt olisi tässä.