Ensitreffit ja ensivaikutelma
Kävin viime viikolla treffeillä Täydellisen Tindermiehen kanssa, ja pelkään pahoin että ennakkopelkoni mahdollisesta kemian puuttumisesta näyttäisi pitävän paikkansa. Treffit sinänsä menivät hyvin ja aika kului kuin siivillä, eikä ole mitään syytä miksen voisi tykätä tyypistä. Meillä riitti juteltavaa, hän oli kivannäköinen ja hauska, ja arvomaailmamme tuntuvat olevan tarpeeksi lähellä toisiaan. Kuitenkaan en tuntenut fyysistä vetoa häntä kohtaan, minulla ei ollut missään vaiheessa tarvetta koskettaa häntä eikä mieleni tehnyt suudella (eikä hän onneksi yrittänytkään). Harmittaa ja vituttaa, eikä vähiten sen takia koska tyypissä ei oikeasti ole mitään vikaa. Mulla ei vain sykähtänyt missään.
Aion kuitenkin nähdä häntä uudestaan, koska jos on paperilla noin hyvät meriitit niin en voi antaa hänen mennä ainakaan kokeilematta josko se kipinä sieltä kuitenkin löytyisi. Eikä noita lapsia haluamattomia miehiä (jotka eivät ole totaalisen reikäpäitä) varsinaisesti joka oksalla kasva. Minulla on aika voimakas ristiriita nyt pääkopassa, kun kuitenkin kaipaan ja etsin sitä sykähdyttävää tunnetta joka voi syttyä hyvinkin nopeasti, ja toisaalta tässä olisi pitkästä aikaa sellainen mies joka ainakin päällisin puoli täyttää ne tärkeimmät kriteerit joita kumppanilta toivon.
Kaitafilmi pohti blogissaan ihastumisen problematiikkaa, ja se on mitä minäkin tässä yritän nyt päässäni selvitellä. Että onko se nyt ihan tyhmää antaa pakit tyypille, jossa ei ole mitään varsinaista vikaa ja joka on monelta osin hyvin samanlainen kuin minä? Etenkin kun oma track recordini miesten kanssa ei ole kovin kummoinen. Olen aina jahdannut sitä fiilistä, joka syntyy joistain asioista ja ominaisuuksista joita en ihan osaa sanoittaa. Tunnen itseni kuitenkin sen verran hyvin, että tiedän etten voisi oikeasti seurustella miehen kanssa joka ei aiheuta minulle väristyksiä. Päivän päätteeksi haluan tyypin jonka ei tarvitse kuin katsoa minua ja mieleni tekee repiä häneltä vaatteet pois.
