Itsemurhan perintö

Istuin viime lauantaina kappelissa lähettämässä tätiäni viimeiselle matkalle. Tätiäni, joka piteli minua sylissään kun sain nimeni. Tätiäni, jonka kanssa en ole ollut sukujuhlia enempää tekemisissä vanhempieni eron jälkeen, ja joka kuitenkin oli yllättäen lisännyt minut testamenttiinsa vain päiviä ennen kuolemaansa. Tätiäni, joka päätti itse lähteä tästä elämästä. Vaikka muutama viikko sitten uutisen kuultuani olin niin shokissa, ettei äitini saanut puheestani itkun seasta selvää kun soitin hänelle, en kappelissa vierittänyt yhtään kyyneltä. Haudallakaan en itkenyt ennen kuin isäni, veljensä, murtui kyyneliin, ja silloinkin itkin enimmäkseen isäni menetyksen ja surun puolesta.

Vaikkemme olleet tätini kanssa läheisiä iski uutinen minuun kuin tonnin leka ja käynnisti isot eksistentiaaliset kelat päässäni. Viimeiset viikot olenkin seilannut tunteideni kanssa laidasta laitaan, ristiin rastiin. Alkushokin hälvettyä tunsin jopa euforista onnentunnetta pelkästä olemassaolostani, sillä eihän ajatus tästä elämästä ennenaikaisesti poistumisesta ole minullekaan täysin vieras. Itse en koskaan ole varsinaisesti halunnut kuolla, mutta – tekemättä mitään olettamuksia tätini viimeisistä ajatuksista – tiedän varsin hyvin miltä tuntuu haluta pois pimeydestä, pelosta ja turtumuksesta. Itselläni selviytymisvaisto vei voiton ja synkeiden ajatusten ansiosta tajusin hakea apua, kun taas tätini ei kuulemma halunnut tunnustaa sairauttaan edes itselleen.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun joudun käsittelemään jonkun toisen itsemurhan aiheuttamia tuntemuksia itsessäni, eikä ensimmäinen kerta suvussamme kun joku päättää ottaa elämänsä, tai kuolemansa, omiin käsiinsä, joskin edellisestä kerrasta on jo vuosikymmeniä aikaa. Sanotaan, että itsemurhan riski kasvaa itsemurhan kautta omaisensa menettäneiden läheisillä, mutten oikein usko että se vaikutus kantaa vuosikymmeniä vaan on vähän enemmän välitön. Kuitenkin mielenterveyden horjuminen lähipiirissäni ja sukuhistoriassani on jo niin yleistä, että jos ei olisi niin traagista se olisi (ja onkin) jopa vähän koomista. Kun asioiden kanssa elää tarpeeksi pitkään niistä tulee normaaleja, ja niistä toivon mukaan karsiutuu pois myös turhaa häpeää. Tai sitten se häpeä syntyy siitä kasautumisesta, eikä tätini ehkä halunnut liittyä tähän sukuni pitkään ”hullujen” ketjuun.

Aloin tapahtuman jälkeen lukea Tapani Kilpeläisen kirjaa Itsemurhan filosofia (josta avaava kirjoitus filosofisen kulttuurilehden Paatoksen verkkosivuilla), joka oli ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, mutta nyt tunsin suorastaan tarvetta saada jonkinlaista uutta kulmaa myös omiin ajatuksiini. En ole päässyt kirjassa alkua pidemmälle, mutta pidän Kilpeläisen tavasta käsitellä aihetta jo nyt, sillä kaikenlainen emotionaalinen ja psykologinen kulma on kokonaan rajattu pois ja kirja keskittyy itsemurhan filosofiseen dilemmaan. Monien mielestä voi kuulostaa makaaberille, mutta vaikken ole koskaan ollut varsinaisesti itsetuhoinen koen ajatuksen itsemurhasta teorian tasolla jotenkin lohdullisena, kuin hätäuloskäyntinä. En myöskään osaa paheksua tai moralisoida kenenkään päätöstä ottaa oma henkensä, vaikka se päätös läheisiä ihmisiä satuttaakin, enkä koe että minulla olisi tätini päätökseen liittyen vastaamattomia kysymyksiä. Silti, jos jotain tädilleni olisi toivonut, niin sitä ettei hän olisi niin kovasti kokenut tarvetta kieltää olevansa ”hullu” jolloin hän olisi voinut myös saada tarvitsemaansa apua.

Nyt hautajaisten jälkeen jäljellä on enää perunkirjoitukset ja psykologinen jälkipyykki. Itse koen palautuneeni tunteideni kanssa jo lähes ennalleni, joskin yllättävä testamenttiin lisääminen aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kunnioitan tätini päätöstä, vaikken sitä täysin ymmärräkään, mutta toisaalta tuntuu hieman väärältä ottaa rahaa vastaan ihmiseltä jonka kanssa olin viime vuosina hyvin vähän tekemisissä. Ehkä se on kuitenkin jonkinlaista syyllisyyttä, ajatuksia siitä olisinko sittenkin voinut tehdä jotain jos olisin pitänyt enemmän yhteyttä, jos olisin tiennyt hänen ongelmistaan. Se tuntuu järjellä ajatellen aika epätodennäköiseltä, koska yrityksistä huolimatta hän ei suostunut ottamaan apua vastaan edes lähimmiltään. Vaikka tunnenkin surua tätini traagisesta kuolemasta, antoi se itselleni kiitollisuudentunteen siitä, että sain ja uskalsin hakea apua silloin kun tarvitsin. Ja tuo apu on syy siihen, että olen vielä täällä ja minulla on mahdollisuus kokea elämää kaikkine kauneuksineen ja myös kauheuksineen, enkä ole siitä valmis vielä luopumaan.

Minä olen vielä täällä. Minä olen elossa.

PS. Tätä tekstiä on kirjoitettu ja editoitu monta viikkoa, eikä minulla otsikkoa valitessani ollut vielä tiedossa että olisin saamassa rahallista perintöä. Alunperin otsikko on siis tarkoitettu viittaamaan itsemurhan henkiseen ja psykologiseen perintöön. Tämä toisenlainen viittaus on, joskin osuva, täysin sattumaa.

PPS. Tämä kirjoitus on sivupolku blogin pääteemaan, mutta sivupolkujahan elämässä aina tulee. Ensi kerralla palannen kevyempiin aiheisiin.