Deittailun dilemma

The Atlanticissa on todella hyvä artikkeli, joka aikalailla tiivistää tuntoni deittailua ja deittiappeja kohtaan. Toisaalta olen väsynyt ja turhautunut käyttämään aikaa profiilien lukemiseen, swaippailuun, tyhjänpäiväiseen tekstailuun ja, jos hyvä tuuri käy, itsestäni kertomiseen ja toiselta perustietojen kyselyyn ihan kasvotusten siinä toivossa, että josko se kipinä sieltä tämän tyypin kanssa löytyisi. Turhaudun ihmisten paljouteen ja kuitenkin siihen, että mitään aitoa kontaktia ei tunnu löytyvän. Ja silti kuitenkin palaan aina uudestaan nettideittailun ja appien pariin, koska mitä muutakaan toivoa tällaisella nykyisellä kotihiirellä olisi tavata ketään?

Viime viikonloppuna olin jopa siinä pisteessä, että annoin kaverini lähetellä viestejä Tinder-matcheilleni, koska tavallaan halusin pitää keskustelut käynnissä, mutten itse enää keksinyt mitään omaperäistä sanottavaa. Enkä oikeastaan jaksanut edes yrittää.

Periaatteessa voisi ajatella, että minulla on tällä hetkellä nettideittailun kannalta hyvä tilanne: minulla on käynnissä useampi keskustelu sekä Tinderissä että OkCupidissa ihan asiallisen oloisten janttereiden kanssa. Kuitenkin minun on todella vaikea motivoida itseäni kirjoittamaan heille saati sitten yrittää raahata heitä treffeille, koska en ehkä ihan aidosti usko siihen että mitään potentiaalia pidempään olisi olemassa.

Ongelmani on se, että vaikka haluaisin päästä parisuhteeseen joka on intiimi, rakastava ja tarjoaisi tukea ja turvaa, en haluaisi enkä jaksaisi enää käyttää aikaa ja vaivaa siihen alkupään deittailuun jossa selvitetään perusfaktoja toisesta ja toivotaan että kemiat lopulta kohtaisivat. Ja kuitenkaan oikotietä onneen ei ole. On nähtävä se vaiva, että selvittää yhä uudelleen uuden ihmisen kohdalla olisiko tässä nyt edes perusasiat sen verran kohdallaan, että viitsii ja uskaltaa lähteä avaamaan niitä herkimpiä puolia itsestään.