Kevät ja sinkkurauha

Noin vuosi sitten kirjoitin löytämästäni sinkkurauhasta. Tuolloin hieman pelkäsin, että kyseessä olisi ohimenevä olotila, mutta nyt näyttää siltä että olen todenteolla asettunut tähän mielentilaan. En ole enää juuri ollenkaan ahdistunut omasta sinkkuudestani, vaan pääsääntöisesti nautin siitä täysin siemauksin. Minulla on uusia tulevaisuudensuunnitelmia ja haaveita, ja kumppanin löytäminen on niissä selkeästi toissijaista (joskin se toive on edelleen olemassa). Useina hetkinä olen jopa iloinen, että saan olla itsekseni.

Kuitenkin näin kevään tullessa ja valon lisääntyessä huomaan hormonieni taas hyrähtävän käyntiin ja jonkinlaista sutinaa tekisi mieli. Vaikken edelleenkään usko, että voisin saada yhdenillanjutuista mitään tarvitsemaani, huomaan halujeni silti heräilevän helpommin kuin talvella. Pohdin jopa Tinderin lataamista uudelleen, vaikka toisaalta olen yhä sitä mieltä, ettei se varmastikaan tuota mitään erityisen mieleenpainuvia tuttavuuksia (ainakaan hyvällä tavalla). Uskoisin kuitenkin pystyväni suhtautumaan siihen homman vaatimalla kepeydellä.

Myös someihastukseni elää jonkinlaista aaltoliikettä. Ajoittain kun ihmeempää kontaktia ei ole saatan kokonaan unohtaa tyypin olemassaolon. Viime päivinä on kuitenkin ollut taas vähän enemmän kontaktia, ja huomaan että kaikki kommentit tai yksityisviestit tuntuvat teinimäisenä hyrinänä sydänalassa. Muun muassa hänen instakuvaani kirjoittamaansa kommenttiin lisäämät sydän-emojit saivat naamani näkkärille moneksi tunniksi. Harmi että hän ei asu samalla paikkakunnalla kanssani. En myöskään suoraan sanottuna usko, että Tinder voisi tarjota ketään lähellekään niin hyvää tyyppiä kuin hän.