Köyhyydestä puhuttaessa erotellaan yleensä absoluuttinen ja suhteellinen köyhyys. Suhteellinen köyhyys on yleistä teollisuusmaissa ja tarkoittaa sitä, ettei henkilö pysty saavuttamaan sitä kohtuulliseksi katsottua elintasoa joka yhteisössä keskimäärin vallitsee. Absoluuttinen köyhyys taas tarkoittaa sitä kun ei ole varaa elämän välttämättömiin tarpeisiin kuten asujaimistoon tai ruokaan.

Ajattelen usein yksinäisyyttä samoilla termeillä kuin köyhyyttä. On absoluuttisen yksinäisiä, niitä joilla ei ole oikein ketään – ystäviä tai perheenjäseniä – johon turvautua, jonka kanssa jakaa elämän hyviä tai huonoja hetkiä ja jonka yhteystiedot antaa kun sairaalassa kysytään hätäkontaktia. Minä en ole absoluuttisen yksinäinen, minulla on ystäviä ja perhettä joihin voin turvautua kun elämä koettelee.

Sen sijaan koen monesti suhteellista yksinäisyyttä (pun unintended). Se on sitä kun viikonloppureissun jälkeen ystäväpariskunnat menevät yhdessä koteihinsa syömään ja katsomaan telkkaria ja minä palaan (kirjaimellisesti) kylmään ja tyhjään kämppään jossa ei odota kukaan. Tai sitä kun tekisi mieli kaupassa potkia ohikulkevia pariskuntia, koska minulla ei ole ketään jolta voisin kysyä mitä syötäisiin tänään ja joka kantaisi toisen kauppakassin kotiin. Kukaan ei pitänyt minua kädestä kiinni kun vuosi vaihtui ja muut ympärilläni vaihtoivat suudelmia rakkaimpiensa kanssa. Kun muut ympärillä pariutuvat huomaan monesti olevani kuin jälkiajatus, että ai niin mites se sinkku, pitäisikö sillekin tarjota kyyti mökkireissulle kun eihän sillä ole ketään kenen mukana kulkea. Tai oikeammin joudun ihan itse tunkemaan itseni jonkun kyytiin, viime aikoina ei ole paljon kysymättä tarjottu. Ei sitä kukaan pahalla tietenkään tarkoita, muut asiat ja ihmiset vain kohoavat prioriteettilistalla ohitseni.

Vähän kuten suhteellisesti köyhä saattaa tuntea häpeää omasta köyhyydestään tai siitä puhumisesta, onhan tässä maailmassa kuitenkin ihmisiä joilla ei ole edes ruokaa tai kattoa pään päällä, niin minäkin välillä häpeän omia yksinäisyyden tunteitani, koska minulla kuitenkin on laaja turvaverkko ihmisiä joihin voin hädän hetkellä luottaa. Vaikka eiväthän ne minun tunteeni ole keltään absoluuttisesti yksinäiseltä pois saati sitten hänen yksinäisyyttään paranna. Silti koen ajoittain vähän noloksi valittaa sinkkuuttaani ja sen aiheuttamia yksinäisyyden tunteita. Tuntuu, että pitäisi olla enemmän okei oman yksinelonsa kanssa ja suhtautua parisuhteen löytymiseen vähän kevyemmin. Mutta totuus on se, että minä tunnen yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunteita, etenkin silloin kun olen pariskuntien ympäröimä. Eikä ne tunteet mene pois vaikka minä kuinka tsemppaisin ja yrittäisin olla Iloinen Sinkku. Pahoin pelkään, että ne tunteet ovat seuranani niin kauan kuin parisuhde antaa odottaa itseään.