Mun blogi, mun säännöt

Aiemmin niin turvallisen ja asiallisen keskustelukulttuurin omaavan Lilyn kommentteja on viime aikoina alkaneet trollit, MRA:t ja muut asiattomat yksilöt pommittaa oikein urakalla. Tuntuu ettei tarvitse kuin pieraista feminismiin (tai oikeastaan mihinkään naiseuteen liittyvään) päin, niin johan siellä on kommenttiboksissa joku trololollottelemassa. Vastakkaiset mielipiteet ja kritiikki on asia erikseen, mutta täysin vailla asiasisältöä olevat ja henkilökohtaisuuksiin menevät kommentit vain syövät keskustelun mielekkyyttä ja keskustelutilan turvallisuutta. Monipa hyväntahtoinen on vielä erehtynyt yrittämään asia-argumentein trolleja käännyttämään, vaikka varmasti itsekin tietää mission olevan toivoton. Itsekin olen joskus yrittänyt trollata trollia, mutta miten voi voittaa tyypin jolla ei ole muuta kuin aikaa ja pahaa tahtoa?

Omaan blogiinikin on pari kommentoijaa eksynyt, jotka ilmeisesti kuvittelevat että voivat sanallisesti pieksää musta feminismin ulos ja asettaa akan ruotuun. En kuulemma koskaan tule löytämään miestä, ainakaan rikasta ja komeaa sellaista, koska kuka nyt tällaisen varmasti ruman ja läskin vihervasemmistomädättäjän kanssa haluaisi olla. Mistä tämä henkilö oli saanut päähänsä, että miehen tulotasolla olisi mulle väliä, en varmaan koskaan saa tietää. Yrittipä eräs kommentaattori jopa verhota henkisen oksennuksensa kommentin alun muka-kohteliaisuuteen, oli ilmeisesti ollut hereillä siellä puhekommunikaation tunnilla (tosin unohdit sen toisen sämpylän siitä hampurilaismallista, se kommentti olisi pitänyt myös lopettaa johonkin kivaan), mutta meikäläisen superkyky on haistaa misogyninen paska vaikka se olisi verhottu tuhanteen kerrokseen hunajaa.

Jokainen toki ylläpitää omaa blogiaan kuten parhaaksi näkee, mutta haluan tässä nyt ihan virallisesti tuoda esille oman admin-linjani:

Tässä blogissa ei trollit, MRA:t ja muut vatipäät riehu. Kaikki asiattomat, henkilöönmenevät (oli kyse sitten minusta tai muista kommentoijista) ja asian ohi ampuvat kommentit poistetaan heti huomattaessa ilman eri varoitusta. Otan myös oikeudekseni poistaa kommentit, joiden sävystä huokuu vihamielisyys, riidanhaastaminen ja vittuilu vaikka se olisikin luettavissa vain rivien välistä. Toivon myös, että jos asialliset kommentoijat ehditte ennen minua lukemaan selkeitä trollailuksi tarkoitettuja kommentteja, niin älkää vastatko niihin, sillä kommenttinne häviää siinä samalla kun poistan sen alkuperäisen kommentin. Pidetään homma siistinä ja kaikilla hyvä mieli, jos kirjoitukset ei miellytä niin on aika siirtyä lukemaan jotain muuta.

Kiitos ja kuulemiin.

 

Hyvinvointi Mieli

Luovuttamisesta ja hyväksymisestä

Olen viime vuosina miettinyt paljon sinkkuuttani ja omaa osuuttani siihen. Etenkin kolmenkympin rajapyykin ylitettyäni olen joutunut käymään läpi pohdintoja, että mitäpä jos sitä suurta rakkautta jota odotan ei minulle koskaan tule. Koska let’s face it, vaikka kaikenmaailman naistenlehdet ja ystävien hyvää tarkoittavat kannustukset väittävät, että kyllä se sunkin kohdalle vielä osuu, niin kukaanhan ei sitä ihan oikeasti voi tietää. Kellekään ei ole syntymässä luvattu suurta rakkautta, ikuista onnea ja punaista tupaa perunamaalla. Niiden, joiden kohdalle sellainen (tai useampi) osuu, soisi ymmärtävän heille sattuneen suurenmoisen onnenkantamoisen. Ei se myöskään ole mitään omaa ansiota, jos se kumppani löytyy eikä omaa ansiottomuutta jos ei löydy. Toki onnistumisprosenttiaan voi omilla teoillaan jonkin verran sabotoida, mutta lopulta se on satumainen onni löytää ihminen josta tykkäät kuin hullu puurosta ja joka tykkää sinusta.

Loppuelämän yksin elämisen hyväksymiseen liittyy ainakin omalla kohdallani dilemma: se tuntuu luovuttamiselta. En oikein osaa ajatella, että onhan tämä ihan hyvä näin vaikka seuraavat 50 vuotta ilman, että luovun haaveestani vielä joskus elää onnellisessa ja sitoutuneessa parisuhteessa. Minulle se tarkoittaisi sitä, että alkaisin ihan todella rakentaa elämää siihen suuntaan ettei siihen enää jossain vaiheessa toista oikein mahtuisikaan. Jos minun pitkään yksin olleen elämään on jo nyt vaikea jonkun tulla koska olen niin tapoihini urautunut, niin miten mahdotonta se ehkä olisi 20 vuoden kuluttua? Koska vaikka nytkin elän elämääni niin kuin se minusta tuntuu hyvälle, on minulla kuitenkin pieni mielen portti avoinna parisuhteelle. Ja se estää minua tekemästä niitä aivan äärimmäisiä ratkaisuja joita ehkä tekisin, ellei parisuhde olisi edes yksi toiveistani ja tavoitteistani elämässäni.

En myöskään tiedä kumpi tekee enemmän kipeää, se että pitää toivenrippeistä kiinni ja huomaa elämänsä lopussa että ei se tullutkaan, vai se että päästää irti haaveesta ja yrittää miettiä loppuelämänsä aivan toisenlaiseksi kuin millaiseksi sen on yli 30 ikävuodessa ehtinyt ajattelemaan. En koe, että se olisi sinänsä edes tahdonalainen asia, vaan että niin kauan kuin joku pieni toivonkipinä minussa elää, niin en osaa ihan aidosti ”hyväksyä” ajatusta yksin jäämisestä. Vaikka suurimman osan ajasta kadehdin parisuhteellisia, niin aina välillä toivoisin olevani sellainen ihminen joka ei aidosti halua parisuhdetta ja olisi ehkä jopa aseksuaali. Kuinka siis kohdata mahdollisuus loppuelämästä yksin ilman katkeroittavaa luovuttamisen tunnetta?

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli