Lapsesta saakka minuun on iskostettu ajatusta siitä, kuinka jokaisella on jokin lahjakkuus tai taito, jossa hän on erityisen hyvä, parempi kuin muut. Olen etsinyt epätoivoisesti lahjakkuuttani, sitä intohimoa joka minua elämässä ajaisi. Kadehdin niitä joilla on selkeä talentti (tai monia), sekä niitä joille oli jo peruskoulussa selvää mille alalle he tähtäsivät.

Olen aina ollut hyvä monessa, mutten erityisen lahjakas tai taitava missään yksittäisessä asiassa. Koulussa pärjäsin melko hyvin joutumatta tekemään liikaa töitä arvosanojeni eteen, mutten ollut (enkä ole vieläkään) niin älykäs että olisin vedellyt kaikista aineista korkeimpia arvosanoja kirjaa avaamatta. En ikinä ollut huonoin missään mutten myöskään loistanut sen kirkkaammin kuin muutkaan.

Erityisyyden ja intohimon etsiminen on aiheuttanut suunnatonta ahdistusta kun suuntaa omalle elämälle (erityisesti ammatillisesti) ei ole meinannut löytyä. Olen odottanut ”sitä oikeaa” alaa kuin epätoivoinen sinkku ritaria valkoisella ratsulla. Pitkään uskoin, että kyllä sen sitten tietää kun oikea osuu kohdalle, siitä vain nauttii ja kaikki sujuu kuin tanssi. Hetkittäin olen jopa kokenutkin sen tunteen, mutta se on yleensä haihtunut ajan myötä, viimeistään siinä vaiheessa kun ensimmäinen vastoinkäyminen sattuu kohdalle. Olen alkanut pikkuhiljaa uskoa, että ehkä ahkeralla työnteolla ja oikealla asenteella pääsee hyvinkin pitkälle, vaikkei siitä lahjakkuudesta tietenkään haittaa olisi. Osaan jo nauttia valitsemastani työstä, mutta ymmärrän myös että se on työtä siinä missä muutkin ja välillä tulee huonompia päiviä tai kausia jolloin mikään ei tunnu sujuvan. Se ei silti automaattisesti tarkoita, että olisin jotenkin väärällä alalla. Suhtaudun työhöni ja koulutukseeni sopivalla intohimolla, mutta olen oikeastaan helpottunut siitä, ettei se kuitenkaan ole minulle tärkeintä elämässä.

Joskus ajattelen, että erityislahjakkuuden omaaminen voi olla taakka siinä missä siunauskin. Jos sinulla on jokin erityinen taito, siitä tulee yhtäkkiä yhteistä omaisuutta, sinun oletetaan käyttävän taitoasi muiden hyväksi tai jakavan sitä maailmalle. Puhutaan lahjojen hukkaamisesta, jos huikean lauluäänen omaava ei tahdokaan musiikkialalle tai seitsemän ällää ylioppilaskirjoituksissa saanut ei haekaan yliopistoon (tai hakeutuu humanistiselle alalle :D).  Se, että pärjää melko hyvin kaikessa, muttei nouse millään alueella huipuksi, voikin antaa yllättävää valinnanvaraa siinä mitä elämällään haluaa tehdä. Voin olla melko varma, että pärjään kaikessa mihin haluan ryhtyä ja että alansa huipuksi voi harjaantua vaikka erityistä ”taipumusta” siihen ei olisikaan. Rittää, että on utelias ja kiinnostunut oppimaan uusia asioita.

Keskinkertaisuus on aliarvostettua. Kaikki eivät millään voi olla parhaita, useimmiten on aina joku joka on parempi tai lahjakkaampi. Kuitenkin elämässä voi pärjätä loistavasti jos vain asenne on kohdallaan, ja joskus on jopa helpottavaa sulautua massaan. Jos sinulla on jokin erityislahjakkuus käytä sitä tai ole käyttämättä, mutta käytä sitä ainakin juuri niin kuin itse haluat.