Pettymyksen suolaiset kyyneleet

Sunnuntaina itkin. Itkin kovaa ja itkin rumasti. En minä tämän yksittäisen miehen perään itkenyt, enhän tunne häntä juurikaan, vaikka hänen torjuntansa itkuni laukaisikin. Itkin kaikkia niitä pettymksiä joita olen viime aikoina joutunut kokemaan. Kun mikään mitä yritän ei tunnu tuottavan tulosta. Aloitteeni eivät saa vastakaikua. En tunnu kiinnostavan ketään joista olen itse kiinnostunut. Viime aikoina en ole tuntunut kiinnostavan edes niitä joista en ole kiinnostunut. Tunsin itseni epäkiinnostavaksi, epähaluttavaksi, epärakastettavaksi. Pettymys tuntui musertavalle. Surullisena ja melankolisena kuuntelen surullista ja melankolista musiikkia. Oikein lypsän kyyneleitä itsestäni. Ja lopulta ne tulivat. Suolaiset, lämpimät ja kirvelevät kyyneleet. Tämä biisi oli jo lähellä onnistua, mutta lopulta voiton kyyneleistäni vei tämä kappale:

Itkun jälkeen olo tuntui paremmalta. Ei siksi, että pettymyksen tunteet olisivat kyynelten myötä kadonneet, vaan siksi että ainakin pystyin itkemään, pystyin tuntemaan koko tunteiden raskaan painon. Vielä jokin aika sitten olisin ollut turta ja pettymys ja suru olisivat vain jääneet kerroksiksi vanhojen kipujen päälle. Tänäänkin itkin rumaitkua, vähän eri aiheesta tosin, ja itkun laukaisi Pernilla Augustin Sovinto-elokuvan (tai Sikalat) loppu. Nyt on kepeä olo.

PS. Jos rumaitkun jälkeen kaipaa kevennystä kannattaa tehdä google-haku sanoilla ”ugly cry”. Taatut naurut.