Pilvilinna joka romahti

Nonni, näinhän siinä käy kun liian aikaisin hehkuttelee. Ihastukseni oli sittenkin yksipuolista, tai ei ainakaan tarpeeksi molemminpuolista. Olin maanantaina käymässä Ihastukseni luona koska hän on lähdössä tänään kuukaudeksi matkoille. Oli mukavaa, syötiin mansikoita, juotiin teetä ja höpöteltiin. Loikoiltiin sängyllä ja minun oli pakko ottaa puheeksi Pelottava asia: näemmekö vielä? Poika oli tovin hiljaa, tovin joka tuntui ikuisuudelta koska jo hiljaisuudesta ymmärsin. Sitten vastaus ”kattellaan.” Kuinka vihaankaan tuota sanaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen tuli kuitenkin tarkennus. Ei kokenut olevansa niin ihastunut kuin haluaisi olla. Mitäpä siihen voi vastaan sanoa. Sanoi minun olevan upea ja haluaisi tykätä enemmän, mutta tunteitaan ei voi pakottaa, sen tiedän itsekin. Olin lamaantunut, enkä toisaalta halunnut lähteä käden luota joka silitti kuin anteeksi pyytäen. Pakko oli kuitenkin nousta ja hyväksyä tosiasiat. Ovella surulliset ilmeet ja ”hymyillään kun tavataan ja muita kliseitä”.

Kotona pääsi itku muutamaankin kertaan, ahdisti olla yksin kotona vaikka ystävät lankojen yli yrittivätkin lohduttaa. Itkussa on kuitenkin se hyvä puoli että se väsyttää ja nukuin kuin tukki. Nyt ymmärrän sanonnan ’itkeä itsensä uneen’.

Eilinen päivä kului tavattoman hitaasti. Töihin en voinut juurikaan keskittyä kun ajatus karkaili häneen, itkua nieleksien ja syviä henkäyksiä vetäen. Illalla ystävän luokse purkamaan, en halunnut olla kotona itsekseni. Olo oli lähtiessä jo hieman kevyempi, pahin puristus rinnan ympäriltä oli helpottanut. Päällimmäiset tunteet tällä hetkellä ovat haikeus, kaipaus ja suru. Ajatus siitä, etten ehkä enää näe häntä saa palan nousemaan kurkkuun. Olisi ehkä helpompaa jos voisi vihata, haukkua kusipääksi, mutta kun ei ole mitään syytä. Hän oli rehellinen tunteistaan eikä sellaisesta voi olla vihainen. Sanoi itsekin että toivoisi asian olevan toisin. Tiedän sen tunteen, olen ollut toisella puolella tätä tilannetta aiemmin. Ei ole kiva huomata että ihminen joka voisi olla sinulle paperilla täydellinen ja jossa ei ole yhtään mitään vikaa ei vain sykähdytä tarpeeksi. Molemmat siinä häviävät.

Mitä tästä sitten jäi käteen? Kauniita muistoja, joita tosin en ihan vielä voi miettiä tyrskimättä, toivottavasti jonkun ajan kuluttua. Ihmetys siitä, että jos olen näin romuna muutaman viikon tutustumisen jälkeen, miten ihmeessä pitkästä parisuhteesta eronneet ovat ikinä voineet säilyä surunsa kanssa hengissä. Tieto siitä, että vielä on olemassa ihmisiä joihin voin ihastua, nopeasti ja syvästikin. Ja että uskalsin heittäytyä, antaa tunteen tulla, mennä sen mukana, myös osoittaa se toiselle ja avata suuni silloin kun tarvitsee tietää. Jokin tulppa tuntuu irronneen, tunteet eivät enää pelota vaan ymmärrän riskin mutta tiedän mahdollisen palkkion olevan sen riskin arvoinen. Mitään en kadu, en olisi halunnut tehdä asioita toisin, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin vaikuttaakseni hänen tunteisiinsa. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä minua ei kaduta se mitä tein tai en tehnyt, sanoin tai en sanonut. Avasin itseni, turpiin tuli, mutta aion toimia näin myös jatkossa. Ei ole mitään muuta keinoa.