Ystävän ikävä toisen luo

Ystäväni ovat viime aikoina pariutuneet ja perheellistyneet kovaa vauhtia. Minusta on tulossa se mitä en ikinä halunnut olla: kaveripiiri(e)ni viimeinen sinkku. On minulla vielä lapsettomia ja sinkkukavereitakin, mutta en näe heitä kovin usein, ainakaan niin usein kuin oikeasti haluaisin. Viime viikolla jopa hetken aikaa mietin laittavani Facebookin Uusia ystäviä -ryhmään ilmoituksen, jossa etsin samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Havahduin kuitenkin siihen, että ei ole kyse siitä etteikö minulla olisi riittävästi ystäviä vaan siitä etten syystä tai toisesta vietä heidän kanssaan tarpeeksi aikaa, ja että ehkä ennen kuin alan metsästää uusia ystäviä minun olisi syytä herätellä vanhoja ystävyyssuhteitani uuteen eloon.

Olen erityisesti kaivannut yhtä ihmistä, parhainta ja pitkäaikaisinta ystävääni jonka kanssa olemme olleet rippikoulusta lähtien kuin paita ja peppu. Ystävyytemme on kestänyt kaikenlaisia kriisejä ja pitkiä välimatkoja opiskeluaikoina. Viime aikoina olen kuitenkin kokenut etääntymistä hänestä. Luulen, että syynä on ollut erilaiset elämäntilanteemme: minä elän edelleen jokseenkin opiskelijamaista elämää, olen sinkku eikä minulla ole haaveitakaan perheestä. Hänellä taas on hyväpalkkaisen vakityön kiireet, uusioperheen haastavat kuviot ja uusi iso asunto ja asuntolaina. Meillä molemmilla on myös muita ystäviä, ja olen ehkä ajatellut ettei hänellä ole aikaa minulle tai että emme osaa enää erilaisista elämäntilanteistamme johtuen puhua samoin kuin ennen. Olen kokenut surua ja ikävää viimeiset pari vuotta tästä etääntymisestä, mutten ole osannut kurottaa häntä kohti ja ottaa asiaa puheeksi.

Eilen olin juuri menossa töihin kun huomasin saaneeni häneltä viestin, jossa ei lukenut mitään muuta kuin että hänellä on minua ikävä. Meinasin purskahtaa itkuun työpaikkani pukukopissa, olihan hän saanut ilmaistua sen yksinkertaisen ajatuksen jota itse olin niin pitkään miettinyt. Siinä hetkessä tajusin miten tyhmää oli ollut ajatella, ettei hänellä olisi minulle aikaa ja ettei hän kaipaisi minua koska hänellä on elämässään nyt niin paljon kaikkea muuta. Jostain syystä olin luullut, että etääntymisemme olisi hänelle jotenkin helpompaa, että ehkä hän nimenomaan kaipaisi ympärilleen ihmisiä jotka voivat ymmärtää hänen tämän hetkistä elämäntilannettaan paremmin kuin minä. Olin projisoinut häneen omia toiveitani ja pettymyksiäni, mutta olin unohtanut sen että vaikka olimme nuoruudessamme lähes erottamattomat olemme aina olleet erillisiä ja erilaisia ihmisiä ja silti rakastaneet toisiamme ehdoitta.

Olen iloinen että hän otti ensimmäisen askeleen, vaikka se oli ollut minullakin mielessäni jo hetken. Toivon että löydämme jatkossa toisillemme enemmän aikaa eikä tämä ikävän ilmaisu jää väliaikaiseksi yritykseksi löytää takaisin ystävän luo. Ja itse yritän jatkossa muistaa hoitaa olemassaolevia ystävyyksiäni paremmin sen sijaan että lähtisin etsimään uusia jos vanhat eivät täytäkään kaikkia odotuksiani.