4 ihanaa pikkulottaa

Vanhusten ylistäminen (vain koska he ovat vanhuksia) on latteaa ja joskus jopa huuto-oksennuksen arvoisen maireaa. Mutta nyt ajan itse itseni tähän maireuden syntiin. Tutustuin tässä iltana eräänä kahdeksankymppiseen Paulaan ja hänen kolmeen kamuun. Pienen rupatteluhetken kuluttua heistä tuli idoleitani.

Paulassa ja hänen ystävissään viehätti heidän ystävyytensä voima. Joskus ihminen tarvitsee yleisön kertoakseen toiselle, kuinka paljon välittää hänestä. Uskon, että toimitin hetkellisesti tuota yleisön roolia, jotta nuo neljä naista pystyisivät paistattelemaan kaveruudensa kestoa ja syvyyttä. He jopa intoutuivat ryhmähalailemaan selkään taputtelun päätteeksi. ”Keidät muut minä ottaisin mukaan ellen näitä kolmea ihanaa ihmistä?” Miekkosista ei ollut tietoakaan, tyttöjen välinen ystävyys kantoi.

Kävi ilmi, että Paula ja hänen joukkionsa olivat tunteneet toisensa sota-ajoista saakka. ”Kaikki me oltiin pikkulottia tietenkin.” Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua mimmit viettivät aikaansa sotilassisarina ja neuloivat armeijapojille villasukkia. ”Yksikin kerta piti keittää 5000 kuppia kahvia sotapojille.”

Kuulemma sotilassisaret kaipaisivat joukkoonsa nuorta verta. Naiset olivat valmiita ottamaan minut siipensä alle, mikäli tulisin heidän mukaan Santahaminan sotkulle pullaa leipomaan. Rouvat tuntuivat harvinaislaatuisen sympaattisilta, joten aloin jo nyökytellä hämilläni kuvitellen itseni satojen myöhäismurrosikäisten jäbien keskelle riiattavaksi. Tuli sellaiset fiilikset, että minäkin haluan Paulan kaveriksi!

Onneksi lopulta sisäinen ”armeija on naurettava instituutio” -aktivivistini minussa lopulta sai voiton, enkä hypännyt heidän kelkkaansa. Mutta tuollaiseen vanhuuteen tähtään mieluusti.

Ps. Vastaavanlaista ystävyyttä fiilistelin myös viime syksynä Belgiassa. Kun sunnuntaisin kävin lounaalla Brysselin kahviloissa, siellä oli usein muutaman eläkeläisnaisen porukoita jubailemassa omiaan. Yleensä he tilasivat isot tuopit olutta sunnuntaiaamupäivän kunniaksi. Minä aion matkia.