”Oli typerää kysyä, mihin lähettäisin valokuvat. Ei lapsilla ollut sodan runtelemassa kaupungissa osoitteita.”

On inspiroivaa käydä kuuntelemassa ihmisiä, joiden duunia todella ihailee. Oikeushammaslääkäri Helena Ranta on sellainen tyyppi, jonka esiintymistä katsellessa vaipuu hämmentävään transsitilaan, jossa päällimmäinen tunne on, että maailmassa on sittenkin paljon hyvää.

Ranta kuuluu hyviksiin, jotka taistelevat huumorillla ja asiantuntijuudella pahaa maailmaa vastaan. Hän on hemmetin karismaattinen esiintyjä. Toki hänen esityksessään saattaa olla annos itsensäkorostusta, mutta mielestäni nainen, joka kaivelee ihmisten jäännöksiä joukkohaudoista miinakentillä, saa rauhassa lesoilla saavutuksillaan.

Planin järjestämästä Kriisiviestinnän tilaisuudesta jäi paljon käteen, mutta hauskinta on ehkä listata muutama Rannan kertoma vaikuttava anekdootti. Nyt tulee ehkä vähän pitkä postaus, muttei tarvitse lukea kaikkea 🙂 Mutta osa tarvitsee!!

Helena Ranta on se kuuluisa nainen, joka johtaa oikeuslääketieteellisiä tutkijaryhmiä ja on tunnistanut ruumiita mm. Bosnia ja Hertsegoveniassa, Kamerunissa, Perussa, Tšetšeniassa.. jne. Ranta oli myös todistajana Slobodan Miloševićin oikeudenkäynnissä, sillä hän oli tutkimassa Kosovon kansanmurhaa.

Ranta aloitti puheensa perustelemalla, miksi tuntemattomien joukkohautoja pitää avata hämärillä sota-alueilla:

”Niin kauan kun ihmiset eivät tiedä läheistensä kohtalosta, heillä on toivoa, joskus hyvinkin epärealistista, siitä, että läheinen on  vaikkapa salatulla vankileirillä ja palaa vielä jonain päivänä. Ihmiset haluavat haudata läheisensä, ja heille on tärkeää pystyä muistelemaan heitä tietyssä paikassa.”

Tehdessään sodan tuhoamissa maissa tutkimusta, Ranta puhuu usein uhrien kanssa. Kuulemaa työssä auttaa se, että on nainen.

”Usein sodan eloonjääneet uhrit ovat naisia, ja naisten on helpompi jakaa kokemuksia toisen naisen kanssa.”

Moni sodan uhri on puhunut eloonjäämisen kirouksesta – kaikki eivät koe sitä parhaana vaihtoehtona, kun rakkaat ympäriltä on tapettu julmalla tavalla.

Ranta heitti myös hauskaa läpyskää siitä, miten CSI-sarjat ovat vaikuttaneet ihmisten kuvaaan murhapaikan tutkinnasta.

”Se hius, jossa on se yksi molekyyli DNA:ta ei oikeasti löydy mudan keskeltä. Kukaan ei tee kaivauksia paljastavissa (seksikkäissä) vaatteissa ­– vaan usein täysi luotisuojustus päällä. Eikä siinä ole mitään romanttista.”

Rannan mielestä parasta Suomeen palatessa on yksinkertaiset asiat.

”Voi mennä metsään ja olla ajattelematta, että kuka alkaa pian ampua, ja onko täällä miinoja. Suomessa on hiljaista, kriisialueilla ei. Siellä ihmiset pelkäävät hiljasuutta niin, että aina jossain pauhaa musiikki.”

Viimeiseksi Ranta näytti kuvan, jonka hän oli ottanut vuonna 1996 Srebrenican kaupungissa asuvista lapsista, joista osa oli verilöylyn takia orpoja. Kun lapset pyysivät Rantaa lähettämään kyseisen valokuvan heille, tämä kysyi, mihin osoitteeseen kuvan voisi postittaa. Sitten hän tajusi, ettei rauniokaupungissa ole osoitteita.

Ps. Tilaisuudessa oli myös toinen idolini, Pekka Haavisto, mutta palstan tiukan konseptin vuoksi (vain naisia!) taidan jättää hänen hehkuttamisensa jonnekin muualle..öö.. presidentinvaaliäänestystilaisuuteen?

Ps. 2. Ensi kerralla sitten taas mukavampaa settiä. Lupaamani Oprah-postaus on tulossa!