Pirjo Hiidenmaa, synninpäästäjä
Tiedättekö sen tunteen, kun joskus kirja, jota ei todellakaan ole tarkoitettu itsensä terapoimiseen, voi vapauttaa lukijan sielun yhteiskunnan paineista ja ahdingosta? Olen lukenut Pirjo Hiidenmaan Suomen kieli – who cares? -kirjaa välillä miltei kyyneleet silmissä. Pirjo, sinä ymmärrät!
Mitä pidemmälle kirjaa luen, sitä suuremman paikan Pirjo saa sydämessäni. Tämä filosofian tohtori työskenteli aikaisemmin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa kielenhuolto-osaston johtajana. Luulisi, että sellaisessa työpaikassa nuttura kiristyisi ja alkaisi vihata kaikenlaista VÄÄRÄÄ kieltä. Lukisi aamun sanomalehtensä syvän paheksunnan vallassa, kun kerran nykyajan toimittajat eivät osaa YHTÄÄN KIRJOITTAA. Tuohtuisi halvaukseen saakka vaalimainoksista, joissa lukee ”kansan edustaja” tai ”ammatti: tutkia”. Mutta Pirjo ei paheksu.
Pirjon pointtina on se, että suomen kieli ei ole tuhoutumassa, kuten moni tuntuu ajattelevan. Kielet tuhoutuvat esimerkiksi poliittisista syistä (niiden puhumisesta tehdään mahdotonta, mm. Pohjois-Venäjän jotkut samojedikielet, kuten selkuppi (noin 1500 puhujaa) tai nganasani (noin 600 puhujaa). Mutta niin kauan kuin on puhujia, on kieltä. Kieli muuttuu auttamattomasti koko ajan, eikä siitä pidä vetää hernettä nenään. Esimerkiksi vanha latina ei ole muuttunut enää satoihin vuosiin – mutta se johtuukin siitä, että kyseistä kuollutta kieltä ei enää puhuta missään, pelkästään luetaan. Sen sijaan suomen kielen sanasto ja äänteetkin muuttuvat koko ajan, sitä enemmän, mitä enemmän ihmisiä kieltä puhuu. Joidenkin laskelmien mukaan uusia sanoja syntyy noin sata päivässä.
Kun riehutaan, että ennen osattiin kieltä toisin kuin nyt, ei ajatella ihan loppuun saakka: 1950-luvulla vain pieni osa ikäluokasta meni oppikouluun ja harjaantui kirjakielen käyttäjäksi. Nykyään taas miltei jokaisessa ammatissa täytyy osata kirjoittaa ja lukea kirjakieltä.
Pirjo kertoo, miten Kielitoimistoon soittelee aina välillä ihmisiä, jotka haluaisivat toimiston työntekijän siunauksen heidän närkästymiseen siitä, että joku on käyttänyt huonoa kieltä. ”Kielitoimiston neuvontaan soitti asiakas, jonka mielestä on tavatonta, että kirjakauppa oli äitienpäiväkirjojen mainoksessa käyttänyt sanaa äiskä. – – Jos olisin paheksunut soittajan kanssa ilmauksen rumuutta, sillä olisi ollut enintään sielunhoidollinen tehtävä.” Pirjon mukaan kielenhuollon tehtävä ei ole paheksua tai antaa välineitä paheksuntaan, vaan etsiä ymmärrystä kielien muodoille ja siten hakea vastausta sille, millä kriteereillä ilmausta voidaan tarkastella. Nykyään kielenhuoltajan työ ei ole pelkästään ohjeiden antamista, vaan yhä enemmän analyyttistä esiintymisympäristöjen erittelyä ja selittämistä.
Älkää käsittäkö minua väärin. Kaunis kieli on ihanaa, ja haluan ehdottomasti lukea lehteni ilman räikeitä kielioppi- tai kirjoitusvirheitä. En kuitenkaan jaksa paheksua silmittömästi vaikkapa nuoria, jotka käyttävät kieltä uudella ja minulle vieraalla tavalla. Itsekin teen usein virheitä tekstissä vaikka toimittaja olenkin. Nyt tuntuu kuitenkin lämpimältä ajatella, että jos Pirjo joskus sattuisi lukemaan tekstiäni, hän ei ajattelisi: ”Tuo saastainen otus, ei ansaitse paikkaa suomen kielen puhujien joukossa.” Hän saattaisi vain ajatella: ”Hmm.. Mielenkiintoista.”
Pirjon kirjan luettuaan on pakko huomata, miten naurettavaa kielenkäytön paheksuminen voi olla. Suosittelen kaikille.
Pirjo Hiidenmaa: Suomen kieli – who cares (Otava 2004)