Raiskauksen uhri on oikeussalin sankari
Haluan jubailla vielä eräästä nimettömästä naisesta, jonka nostan tämän kevään sankariksi. Muistatteko, kun viime lokakuussa lähikaupan myyjä raiskattiin työpaikallaan? Kun oikeudenkäynti sitten koitti, uhri vaati itse, että oikeus käydään avoimin ovin. Tämä oli mielestäni tuplarohkea teko. Kaupassa raiskattu nainen on tarinan sankari, sillä
yleensä oikeudenkäynnit pidetään suljetuin ovin. Olin viime tiistaina Rikostoimittajien paneelissa, jonka jälkeisessä kahvihetkessä puhuttiin suomalaisista seksuaalirikoksista ja niiden oikeudenkäynneistä. Maikkarin rikostoimittaja Päivi Talja sanoi, että raiskausoikeudenkäynnit ovat olleet tavan mukaan automaattisesti salaisia, uhrilta asiaa kysymättä. Tarkoituksena on ollut ”suojella uhria”. Uhrille ei missään nimessä pidä aiheuttaa lisää ahdistusta, mutta se, että oikeudenäynti julistetaan salaiseksi automaattisesti, pitää sisällään ajatuksen, että uhrilla olisi jotain hävettävää siinä. Mikä on luonnollisesti täysin naurettava ajatus – ja silti turhan yleinen. Salaisen oikeudenkäynnin jälkeen tekijä ei myöskään joudu julkisen häpeän kautta vastuuseen, mikä taas antaa viestin, että no worries vaikka vähän raiskasitkin, kunhan et tehnyt talousrikosta.
Yhteiskunnan tai median ei pitäisi antaa pienintäkään vihjausta siitä, että raiskatuksi tuleminen olisi häpeällistä. Päinvastoin uhri on sankari, jos hän pystyy urhoollisesti tulemaan oikeudenkäyntiin muistelemaan kokemaansa helvettiä ja raapimaan haavansa auki. Haastattelin kerran erästä raiskattua tyttöä. Hän kertoi odottaneensa myöhästyneen oikeudenkäyntinsä alkamista – samassa pikku kopperossa raiskaajansa kanssa. Ensimmäinen kohtaaminen raiskaajan kanssa sitten raiskauksen, silmästä silmään tuntikausia. Kun oikeudenkäynti vihdoin alkoi, syytetyn puolustaja oli huoritellut uhria: ”Levittää ensin itseään ja sitten pyytää vielä maksua.” Oksettavaa.
Tämä ei ole valetta tai liioittelua. Tukinaisen kriisityön kehittämispäällikkö Heli Heinjoki kertoi, että Suomessa monet asianajajat tai tuomarit eivät ole millään tavalla koulutettu käsittelemään oikeudessa raiskatun uhrin hätää. Myös Rikostoimittajien paneelissa puhunut kihlakunnansyyttäjä Jaakko Tapala myönsi, että Suomessa tuomarien ammattitaito ei todellakaan ole aina sitä mitä sen pitäisi olla. ”Joskus tuntuu siltä, että lautamiehillä on inhimillisin kosketus elämään. Tuomari tuntuu elävän ihan omassa maailmassaan.” Miltei eläkeiän saavuttanut miestuomari (joille seksuaalirikosoikeudenkäynnit usein annetaan, perusteena se, että ”heille nousee vähiten tunteet jutussa esiin”) ei älähdä, kun puolustaja hyökkää uhrin kimppuun ja latelee sairaita loukkauksiaan.
Kaiken tämän jälkeen tulee sellainen fiilis, että jos minut joskus raiskattaisiin, en kyllä menisi oikeuteen kidutettavaksi. Mutta kun niin ei voi ajatella. Seksuaalirikoksia tapahtuu yököttävän paljon. Ja niistä pitäisi puhua myös yököttävä usein. Ja jos mahdollista, avoimen oikeudenkäynnin kautta. (Ja nyt en puutu siihen, montako raiskaajaa poliisi ottaa loppujen lopuksi kiinni.) On rohkeaa mennä oikeuteen. Ja on tuplarohkeaa antaa median puhua itselleen kipeästä asiasta. Onneksi Tukinainen on alkanut kouluttaa juridiikan ammattilaisia Senja-projektilla siihen, miten seksuaalirikosten uhreja kannattaa oikeudessa kohdella.
ps. Mielestäni pienten rikosuutisten otsikot ”Nainen raiskattiin Hakaniemessä” eivät ole ok. Passiivi vivahtaa siihen suuntaan, että tekijöitä ei olisi ollutkaan. Mieluummin ”Mies raiskasi Hakaniemessä”. Subjekti otsikkoon, ei objektia. Ja jos suomen kielen säännöt eivät tähän taivu, muutetaan niitä.