Neljä kuukautta

 ”Yksinään me täällä ryömitään. Ei jäätävä tuuli huuda meille,

  se laulaa lähteneille. Ympyrää kun hyrrät pyöritään.

  Ja siinä kun mietin mitä mä teen, niin sä tartuit mua käteen ” (Pyhimys, Jättiläinen)

 

Annoit itsellesi viikon aikaa. Viikon, jonka päivien jokaisena iltana voisit itkeä itsesi uneen. Voisit antautua surulle ja velloa tuskassasi. Viikon jälkeen koittaisi normaaliin päivärytmiin palaaminen ja surun siirtäminen pois arjesta. On mentävä eteenpäin. Eikö viikon suruaika ole jo tarpeeksi?

Menee kolme viikkoa. Tulee hautajaiset.

Se syvä suru, kun näet muut surevat ihmiset.

Se kipu, kun näet oman tuskasi isänsä menettäneiden lasten kasvoilta.

Kuinka pysyä ehjänä, kun jo pelkkä ajatus tulevasta koitoksesta herättää sinussa halun hautautua maailman isoimman peiton alle ja jäädä sinne siihen saakka, että tapahtuma on ohi.

Menet silti.

Annat itsellesi viikonlopuksi vapauden irtautua arjesta ja vajota uppoavan kiven lailla tuskan tiukkaan syleilyyn. Kunnes taas on aika siirtää surusi arjen tieltä syrjään ja toivoa, että nyt alkaa helpottaa.

Koitat välttää paikkoja, joissa hänet aina tapasit. Pyrit välttämään henkilöitä, jotka hänestä puhuvat. Seuraavat kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen menevät jo hieman helpommin. Et unohda, mutta et myöskään ajattele aktiivisesti koko asiaa.

 

Mutta sitten.

Muistot alkavat nousta esiin aina kun sitä vähiten odotat.

Saatat löytää itsesi keskeltä kaupan käytävää pysähtyneenä, unohtaen kuinka olet sinne päätynyt.

Huomaat istuvasi pysäköidyssä autossa, etkä muista kuinka kauan olet siinä jo ollut.

Uppoudut ajatuksiisi herkästi. Liian herkästi.

Surun pitäisi helpottaa ajan kuluessa, sanotaan.

Miksi se ei helpota? Miksi tämä neljäs kuukausi on ollut vaikeampi kuin toinen, tai kolmas?

Ajattelet häntä jatkuvasti. Olit seurassa tai yksin, muistot tulevat mieleesi yhtäkkiä. Et pysty hillitsemään silmiäsi kirveltäviä kyyneleitä. Miksi tämä ei lopu? Miksi suru ei helpota? Miksi se iski uudelleen, kun luulit jo päässeesi pahimman yli ja jatkaneesi elämää, kuin jo toipuneena menetyksestäsi?

Asian käsittely vie eri ihmisillä eri pituisia aikoja. Oma matkani on selvästikin vielä kesken. Toivon kuitenkin, että jo lähitulevaisuudessa pystyisin lausumaan hänen nimensä ilman tätä kuristavaa tunnetta kurkussani.