Humanistin vuosi luonnontieteilijänä
Pienimuotoisen blogikuoleman jälkeen olen täällä taas! Työkeikkaviikonlopun ja parin sisällöttömän leffalöllöilypäivän jälkeen tunnen ehkä olevani suht takaisin elävien kirjoissa ja aurinkokin on ulkona alkanut paistaa pilvisen kauden jälkeen. Takakesäkö siellä on tullut? Ulkomaailma yrittää selvästi viestiä, että nosta se takapuoli siitä sohvaan kaivautuneesta kuopasta ja sosialisoidu. Ja niin ajattelinkin, tosin asiaa vaikeuttaa se, että muut on aloittaneet jo koulut ja minä lusmu teen sen vasta ensi tiistaina. No, sehän antaa minulle vain hyvin aikaa innostua [oikeasti ahdistua] vuodesta luonnontieteilijänä, mitä en koe olevani sitten alkuunkaan. Olen humanisti henkeen ja vereen, pikkuvarpaitteni päitä myöten, ja vuosi matematiikalla kammottaa minua syvästi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, millaista siellä on; ihmisetkin siellä voivat olla aivan sielunveljiä ja vuodesta voi tulla mitä mahtavin. Koskaan ei tiedä! Pitää kai siis mennä ja katsoa [kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole… heh heh. thumbs up for great attitude!].
Nähtävästi en ole yrityksistä [joskin vähän heikonlaisista, myönnettäköön] huolimatta onnistunut muuttamaan asennettani kovin kehuttavaksi, sillä ajattelen vieläkin, että paikkani on humanistisessa tiedekunnassa englannin opiskelijana ja tuleva vuosi tulee vain olemaan tuskainen läpijuoksu humanistina luonnontietelijöiden sakeassa väkijoukossa. Miten jaksan muka odottaa kokonaisen vuoden, ennen kuin edes mahdollisesti pääsen omieni joukkoon? Luulin olevani astumassa matematiikalle avoimin mielin ja ehkä vähän innoissanikin, mutta ensimmäisen koulupäivän hiipiessä hiljaa lähemmäs ja lähemmäs olen huomannut, että innostus olikin vain kesäpäivän ja ensimmäisen koulupäivän välisen turvallisen välimatkan tuomaa harhakuvitelmaa; innostus koulusta olikin enemmän innostuksen jälkikuohuntaa, siis rippeitä siitä innostukseen sekoittuneesta ymmärryksestä, että kesää oli vielä jäljellä. Nyt, kun sitä ei enää virallisesti ole kuin viikko ja peppu pamahtaa taas koulun penkille, niin kas, jo on pelokkaampi ääni kellossa. Minne katosi innostus, sitä mietin…
Asiaanhan on kuitenkin tultava muutos; en voi aloittaa vuotta naamalla, josta päätellen olisin syönyt pussillisen sitruunoita ja juonut tonkan suolaa päälle. Tämä asenne tuskin kantaa minua pitkällekään menestyksekkääseen, saatika nautinnolliseen, yliopistovuoteen, joten asennemuutos lienee paikallaan. Niinpä päätin tehdä tästä blogista virallisen Marin yliopistovuosi humanistina luonnontieteissä -kanavan, jotta kevään korvalla voin katsoa taakse ja pohtia, onko alkujaan hapan asenteeni paljonkin [vai paljonkaan?] muuttunut kouluvuoden aikana. Suupielet ylös, kyllä kyllä!!
