Mihin katosin?

Kurkkasin tuossa nopsasti, milloin viimeksi olen hoitanut blogivauvaani, ja myönnettäköön, järkytyin siitä, miten noin kamalan huonosti olen sitä hoivannut. Olen täydellisesti laiminlyönyt asemaani tämän blogin äitinä kahden ja puolen kuukauden ajan – hitsi! Mihin tämä aika juoksee, kun sillä on semmoinen kiire? Muistan ihan hyvin, kun juuri äsken pakkasen puremilla punaposkillani hymyillen naputtelin kohmeisilla sormillani noita edellisen päivityksen talvisia ajatuksia ja [mielen-]maisemia näytölle ja olin onnellinen ihanasta talvesta. Ja nyt viedään maaliskuun viimeisiä. Aika hei, hidasta nyt kaveri vähän! Minä en ainakaan pysy tässä vauhdissa mukana.

Mutta mihin minä sitten oikein katosin? Jaa, no, en oikein tiedä itsekään. Kai jonnekin tuonne koulun, kiireen, töiden, sosiaalisen elämän ja virtuaalimaailman kaoottiseen yhteisleikkiin, ja vasta ensimmäisen kevään auringonpaisteen myötä pääni pulpahti sieltä vihdoin pintaan. Mikä helpotus, voisin huokaista. Tuntuu hyvältä hengähtää vähän aikaa. Juoksu jatkuu taas ensi viikolla, mutta tuolla herra auringollamme on hämmästyttävä vaikutus ihmismieleen ja sen hyvinvointiin. Ihan hämmästyttävä. Silmät kirkastuu, hengitys kevenee, askel lennähtää. Tässähän tuntuu riittävän energiaa ylimääräiseenkin, ja tässä minä olenkin, viimein, viimein!

Minulla on kuitenkin kaverit yksi ilmoitusluontoinen asia. Nyt on nähkääs niin, että tämä blogi täällä pitää vähän aikaa taukoa ja siirtyy hetkeksi hiljaisempiin maisemiin tuonne Lontoon aikana mukanani kulkeneeseen blogiini, niin tänne näin. Tuntuu, että olen vähän kadottanut otetta omaan kirjoitusitseeni ja yksityisyyteenikin kai, ja haluaisin löytää sen takaisin, joten lähden etsimään sitä tuolta vähän yksityisemmistä maisemista – heh! Tulkaahan tosin mukaan, en minä teitä kyydistä pois pudota, vaan lähden vain tutkimusmatkalle tuonne vuoden takaiseen blogiminääni – katsotaan, mitä sieltä löydän. Että mukaan vain! Mukaan vain!

Palataan taas pian. ;)